Älä pelkää, äläkä luovuta! Pystyt kyllä siihen!

Hulluista hulluin idea lähti kypsymään mielessäni viime kesänä. Minua pyydettiin soittamaan erääseen vihkitilaisuuteen Oulun tuomiokirkkoon. Häkellyin. ”Ei, siihen en pysty! En nyt, enkä ehkä enää koskaan.”

Olin neljäsluokkalainen, kun aloitin sellonsoittoharrastukseni. Pitkälle ensimmäisiin työvuosiini saakka harrastukseni oli aktiivista ja kävin eri kotipaikkakunnillani myös musiikkiopiston soittotunneilla. Sello oli minulle jossain vaiheessa paras ystäväni. Kukaan muu ei ymmärtänyt minua kuin soittimeni. Olivatpa tunteeni sitten riehakkaita kuin etelän lämmin kesäyö tai synkkiä kuin syyspimeässä myrskyävä meri, sain ne selloni kautta purettua.

Oma sello on ollut minulle tärkeä myös siksi, että olen hankkinut sen ensimmäisillä tienesteilläni. Siivosin nuorena tyttönä toimistoja, tehtaita, ravintoloita, pubeja, porraskäytäviä ja saunoja kaikki viikonloput ja loma-ajat, voidakseni kerran kuussa kiikuttaa sovitun summan soitinliikkeeseen Pitkäkadulle. Käsinkirjoitetut kuitit ovat edelleen tallessa.

Ensimmäisen lapseni synnyttyä 2008 rakas harrastukseni jäi lähes kokonaan. Selloni roikkui seinällä vuosikaudet. Kerran, pari vuodessa sitä soittelin, kun joku työtovereista pyysi soitinryhmiin mukaan tai tilaisuuksiin avustamaan. Aina, kun lupasin, esiintyminen hävetti. Soittimeni oli pölyinen, sen ääni tunkkainen, sormeni eivät lämmenneet eikä sieluni oikein auennut.

Aika kului. Joulukuussa 2017 sain pysäyttävän tiedon: minulla saattaa olla ms-tauti. Tammikuussa diagnoosi vahvistui. Olin vuosikaudet ollut ajoittain selittämättömän uupunut, kärsinyt tasapainohäiriöistä, huimauksesta, lihasten väsymisestä ja puutumisesta. Diagnoosin mukana kaikki epämääräisyys sai selityksen, mutta samalla iski voimakas pelko tulevaisuudesta. Miten ihmeessä selviän? Tässäkö kaikki olikin?

Alkujärkytyksen jälkeen olen pikkuhiljaa uskaltanut katsoa tulevaisuuteen avoimemmin. Olen opetellut ajattelemaan, että jokainen hetki on tärkeä. Haluan elää sen niin hyvin kuin osaan ja jaksan. Haluan olla olemassa juuri sellaisena kuin olen.

Mutta takaisin viime kesään. Soittaisinko vihkitilaisuudessa? Osaisinko? Kestäisivätkö käteni harjoittelua? Jaksaisinko? Uskaltaisinko? Entä jos lupaudun ja sitten yhtäkkiä sairauteni vie minut vielä huonompaan kuntoon? Kaikista epäilyistäni huolimatta päätin yrittää.

Laskin sellon seinältä roikkumasta syliini, puhaltelin paksun pölykerroksen pois, silittelin liinalla punaruskean puupinnan puhtaaksi ja virittelin löystyneet kielet tarkkaan vireeseen. Keräsin lapsuus- ja nuoruusvuosien nuottipinkasta helpoimmat ja yksinkertaisimmat kappaleet ja tekniikkaharjoitukset. Halusin aloittaa alusta.

Kului muutama viikko. Huomasin, miten hengitykseni alkoi taas kulkea musiikin tahtiin. Ilmoille kaikuvat sävelet ja soittimen kumina rintaani vasten hoitivat särkynyttä sieluani. Tajusin, että tätä minulla oli ollut valtava ikävä. Ja että haluan taas soittaa ja tuoda soittamalla iloa myös muille. Vastasin esiintymispyyntöön: ”Kyllä, tulen mielelläni.” Sitten laitoin sähköpostia Valtteri Tuomistolle. Lähtisitkö mukaan säestämään, kun minulla on tällainen idea? Kuulostaako aivan hullulta?

Valtteri innostui heti. Ja tässä sitä nyt ollaan!

Olet lämpimästi tervetullut kuuntelemaan
Musiikkia illan hämärtyessä
Vaasan Palosaaren kirkkoon 9.11. klo 18.

Olen särkynyt elämäni aikana monta kertaa. Jostain on kuitenkin aina löytynyt voimaa koota palaset uudelleen yhteen ja jatkaa eteen päin. Tiedän, että kaltaisiani on paljon. Omistan illan meille kaikille särkyneille.

En toivo, että tulet laskemaan virheitäni tai kritisoimaan soittotekniikkaani, koska on itsestään selvää, että virheitä tulee ja tekniikkani kaipaa kovastikin treenaamista. Olen amatööri ja harrastelija, en ammattilainen.

Toivon, että saat illan aikana voimaantua ja hoitua sävelten tahdissa. Toivon voivani rohkaista siihen, että joka päivä on uusi mahdollisuus. Sinäkin voit, kun vain uskallat yrittää!

Kutsun iltaan myös Sinua, joka et ehkä syystä tai toisesta halua tavallisesti osallistua konsertteihin. Ehkä koet, ettet kykene istumaan rauhassa paikallasi. Ehkä hengityksesi on äänekästä. Ehkä et ole varma, jaksatko istua alusta loppuun saakka. Ehkä häpeät sitä, etteivät vaatteesi ole tarpeeksi hienot.

Tähän tilaisuuteen voit tulla juuri omana itsenäsi!

Ole oma itsesi, oo, oo, ii!

Silmiini sattui aamukahvia juodessani ja kännykän näyttöä selaillessani uutinen, jossa kerrottiin erään ruotsalaisen pörssiyhtiön johtajan kertoneen julkisesti sukupuolenkorjauksestaan. Jutun kuvassa hän hymyilee vapautuneesti. Hymy on niin aito, että se tarttui minuun ja kyseisen ihmisen hyvä olo välittyi tänne supisuomalaisen kotimme pikkukeittiöön saakka. Laskin kännykän kädestäni, nousin kahvikupposeni äärestä ja aloin hokea ääneen: "Ole oma itsesi, oo, oo, ii! Ole oma itsesi, oo, oo, ii..." Joo, olen höppänä! Viimeistään nyt tiedät sinäkin sen.

Taas alkoi päässäni raksuttaa. Olen elänyt suurimman osan elämästäni, ensimmäiset kolme vuosikymmentä hyvin tiukan uskonnollisen kulttuurin ympäröimänä. Sosiaalistuin vanhoillislestadiolaiseen elämäntapaan sen kaikkine merkityksineen. Vaikka jotkut tuossa liikkeessä tapahtuvat asiat kirvelivät silmiäni, aiheuttivat korvien punoitusta, koputtelivat omaatuntoani ja ärsyttivät vipattelevaa menojalkaani, pysyin silti tiukasti sen systeemissä kiinni. Omantunnon ääni oli sammutettava ja opin kuuntelemaan "yhteistunnon" ääntä. Usein sanottiin, että omatunto on vääränlainen käännös Raamatun alkuperäiskielen sanasta, joka ruotsinkielelle on käännetty samvete. Yhteistunto on vanhoillislestadiolaisen ajatustavan mukaan uskolle turvallisempi kuin omatunto. "Näin me uskomme".

Kipuilin vuosikaudet. Lopulta tuntui, että silmien kirvelylle ja korvien punoittelulle on saatava loppu. Avasin omaatuntoani koputelleelle oven, annoin sydämeni äänen päättää ja päästin vipattelevan menojalkani irti. Pyrähdin vapauttavaan juoksuun. Tulin kaapista ulos!

Voi että, miten ihanalta tuntuu elää omaa elämää! Uskoa mahdolliseen maailman Luojaan niin kuin se hyvältä tuntuu. Siksi voin ymmärtää valtavan hyvin, mitä kaikkea tuon pörssiyhtiön johtajan vapauttava hymy merkitsee. Miten paljon menneeseen liittyy kipuilua ja salaisuuksia, valhetta sekä itselle että muille ja piilottelemista.

Kun ihminen saa elää omaa elämäänsä ja olla oma itsensä, vapautuu.

Kuva: Pixabay

Samassa veneessä - ajatuksia työstä

Minulla on käynyt ihan mieletön säkä. Nimittäin siinä, että olen aivan uskomattoman ihanan työporukan jäsen.


Olen pitkän aikaa, sanotaanko viime keväästä saakka ajatuksissani karttanut työpaikkaani. Se on jännä tunne. Olen tullut töihin, mutta en ole halunnut antaa itseäni sen vietäväksi. Ymmärrätkö?


Teen työtä, joka imee mukaansa. Kun työvälineenä on oma persoona ja oikeastaan siinä kaikki, ja jos pidättelee koko ajan niin, ettei anna itseään työn vietäväksi, työn tekeminen on itse asiassa aika hankalaa. Kun työvälineenä olen minä itse kaikkineni, olisi pystyttävä heittäytymään tilanteeseen kuin tilanteeseen, silti ammattitaitonsa säilyttäen.


Silloin, kun yksityiselämässä jokin yksittäinen tai useampi tekijä vaatii paljon, eväät käy vähemmiksi jakaa muualle. Tämä on johtanut siihen, että minun on täytynyt pidätellä töissä. Etten innostuisi, etten kuluttaisi vähäisiä voimavarojani, koska ne olisivat silloin pois perheeltäni ja kodiltani.


Tasapaino. Se kait se lienee kaikkein tärkeintä. Että löytäisi tasapainon työn ja vapaa-ajan väliltä. Jos jompikumpi kuluttaa liikaa, se on toiselta pois.


Alitajuntani on tehnyt sen, että aloin karttaa työpaikkaani henkisesti. Aloin epäillä.


Teen työtä kirkossa, kirkon jäsenenä. Aloin epäillä työpaikkani mielekkyyttä. Se johti siihen, että moni asia rupesi tympäisemään, monet kasvot alkoivat ottaa päästä. Eikö täällä mikään mene eteen päin? Samaa, samaa, samaa... Vuodesta toiseen. Aloin epäillä uskoani. Miksi juuri kristinusko? Miksei hindulaisuus tai joku muu? Olen pohtinut, että jos eroan kirkosta, menettäisin työpaikkani, koska työni edellyttää kirkon jäsenyyttä. Olen etsinyt muita työmahdollisuuksia...


Käteeni tarttui kirja vuodelta 1988. Sieltä sattuivat silmiini sanat:


Jumalani
kutsuessasi minut opetuslapseksesi
pyysit minua
rakastamaan ihmisiä
ja pitämään sen
mikä on oikeaa


Jumala, olen pahoillani
mutta tämä kaksoiskäsky on minulle mahdoton


Mitä enemmän rakastan ihmisiä
olen läsnä, kuuntelen
osallistun elämänkohtaloihin
joiden en toivoisi olevan kenenkään osa


sitä vähemmän osaan sanoa
mikä on oikein
aina ja ehdottomasti


sitä vähemmän haluan sanoa
tuo on varmasti väärin
nyt ja ikuisesti


Rakastaminen vie kaiken tietämiseltä terän


Jumalani
kutsuessasi minut opetuslapseksesi
pyysit minua
menemään kaikkeen maailmaan
ja julistamaan siellä sitä
mikä on totuus


Jumala, olen pahoillani
mutta tämä kaksoiskäsky on minulle mahdoton


Mitä kauemmas kuljen tutusta pihapiiristä
ylitän uusia rajoja
maantieteellisiä ja kulttuurisia
kohtaan outoja arvomaailmoita
iän, aseman ja poliittisen
kokemuksen värittämää


sitä vähemmän osaan julistaa
että oma totuuteni on ainoa ehyt ja oikea


sitä vähemmän edes haluan sanoa
että minun ja meikäläisten oivallus totuudesta
on tietämisen summa
kaikkia aikoja ja jokaista ihmistä varten


Näkeminen vie kaiken tietämiseltä mielen


Jumala, olen pahoillani
tai oikeastaan
olen hyvilläni
IA


Ah!
Tässä on niin hyvin sanottu se, mitä tunnen. Ja kuinka ollakaan, sanat on kirjoittanut Irja Askola kirjaan Matkaan naiset. Minua helpotti.


Olen fanittanut Irjaa siitä saakka, kun tulin hänet tietämään. Ihailen hänen tapaansa puhua ja kohdata kuulijansa, toinen ihminen. Irjakin on epäillyt! Saan minäkin epäillä.


Kerroin tunteistani tänä aamuna työporukalleni. Tunnustaminen auttoi. Kukaan ei tyrmännyt minua. Löytyi perään joku, joka kertoi olevansa aivan oikeassa paikassa.


Kun yksi on heikko, toinen voi olla vahva. Kun yhden voimat ja ideat loppuvat, toisella voi päin vastoin syntyä hetkessä uutta. Yhdessä mennään eteen päin. Samassa veneessä.

Pimeydestä valoon

Lukossa. 
Jumissa. 
Laput silmillä. 
Verhot kiinni. 
Syvällä. 
Pimeässä.
Tukehtumaisillaan. 
Ei mitään toivoa. 
Huomista ei ole.

Kun ihminen tarpeeksi uupuu, voiko mikään kuvata tunnelmia paremmin kuin nämä sanat?  

Olen kulkenut pitkän matkan. Raahautunut. Juuri silloin, kun luonto alkoi antaa merkkejään kevään tulosta, aloin itse vajota syvemmälle ja pimeämpään. Siitä on vain muutama kuukausi, mutta ne tuntuvat mielessäni pitkiltä vuosilta.

Muistan, miten kipeää sattui, kun joku lohdutti: "Onhan sulla väsyttävä elämäntilanne, kun sulla on vielä pieni poika." tai "Ota rauhallisesti." tai "Teet vaan sen, mitä jaksat." tai "Älä stressaa." tai "Sä näytät kuitenki niin hyvältä."

"Hitto!" teki mieli huutaa, "Mikä sinä olet sanomaan? Mä en jaksa! En jaksa yhtään mitään enkä ketään. Etkä sinä tiedä elämästäni ja tästä uupumuksestani pätkääkään. Et voi nähdä, mitä sisälläni tunnen. Et voi tietää, miten kaiken koen. Auta mua, äläkä vaan puhu!" Mutta onneksi sain tilanteissa pidettyä suuni kiinni. En loukannut ketään, ehkä? Kun en niin tarkkaan muistakaan.

Sain kuitenkin mahdollisuuden lepoon. Sitä uupunut tarvitsee. Lepoa ja rauhaa. Suojelua kaikilta aikatauluilta ja kiireiltä ja maailman murheilta. Olkoot sotet ja kikyt, kaatukoot hallitukset ja talot, satakoot tai paistakoot, syntykööt tai kuolkoot - uupunut ei jaksa reagoida...

Olen laahustanut ja levännyt. Tehnyt vain sen, mitä on ollut tehtävä, sillä aikataululla, mihin voimat ovat riittäneet.

Pikkuhiljaa. Tässä tänään. Kiristänyt vanne pään ympäriltä on hävinnyt. Kuristava tunne kaulalla on hellittänyt. Toivoa on alkanut näkymään ja huomistakin olen uskaltanut ajatella.

Mielessäni on silti hyvin vahvasti vielä se pimeys, josta löysin tunnelireitin valoon päin. Yritän rohkaista itseäni joka hetki:

"Elämä on suuri lahja.

Tämä tosiasia avautuu parhaiten sille,

joka uskaltautuu elämään 

luottamuksen ja toivon varassa."

Ulla Kauhanen

Vanhan ja viisaan naisen puhetta

Arvostan monia vanhoja, viisaita naisia. Heidän verkkaista ja lempeää puhettaan on aivan älyttömän mahtava kuunnella. Muutamia mainitakseni: Irja Askola, Tarja Halonen, Lenita Airisto... Heistä oikein huokuu sellainen rohkeus ja viisaus, jonka vain koko heidän elämänhistoriansa on voinut heille antaa. Siksi minusta on hauska välillä heittäytyä tällaiseenkin:

Kuvittele istuvasi jo vuosikausia vanhempana ja viisaampana, harmaahapsisena vanhuksena keinutuolissa. Miten neuvoisit nykyistä itseäsi? 

Minä sanoisin pilkettä silmäkulmassa, viisaan naisen pehmeällä äänellä:

• Ajattele oikeen tarkasti, mihin ja kehen kulutat energiavarasi. Pyytäjiä ja huutelijoita on vaikka kuinka paljon. Mutta muista se vanha sanonta; kun kumarrat yhteen suuntaa, väistämättä pyllistät toiseen. Noilla energioilla, jotka sulla nyt on, keskittyisin rakkaimpiin. Muut pärjää kyllä. Älä pyllistele omillesi!
• Ja hei, kato peiliin! Vielä sentään olet nuori - elämä on edessäpäin! Jos tänään tuntuu kurjalta, huomenna on uusi päivä ja uusi mahdollisuus. Peliä ei ole vielä menetetty... 

(Osallistuin muutama vuosi sitten maksulliselle verkkokurssille, jonka aikana kyseinen harjoitus opeteltiin. En muista kurssin nimeä enkä vetäjää, valitettavasti. Muuten voisin suositella sitä sinullekin. Tällä viikolla tuo harjoitus on pyörinyt mielessäni. Kun jotenkin joka paikkaa ahdistaa ja puristaa ja kolottaa.)

Aika alkaa olla kypsä nyt...

Toivottavasti sinulla ei ole kiire.

Hmm... Jos ehdit rauhoittua, toivon, että kuuntelet tarkkaan ja ajatuksella tämän biisin: "Käyn ahon laitaa..."

Mitä kappale tuo mieleesi? Kehen yhdistät sen?

Olin 16-vuotias nuori neiti, kun kuulin kappaleen ensimmäisen kerran. Istuin kotona, keittiönpöydän ääressä äitini ja sisarusteni kanssa. Äiti naputti kynällään muistiinpanoista täyttä ruutuvihkon sivua. Tilanne oli käsinkosketeltavan jännittävä.

Iltaa edeltänyt ja seurannut aika oli nuoren neidin mielestä ristiriitainen. Iltalehtien lööpit ja ylipäätään ilmapiiri, joka mediasta välittyi, tuntui epäoikeudenmukaiselta. Todellisuudesta ei nyt ole varmuutta, mutta näin sen muistan: "Lihava ja vaappuva." "Nolottaa olla suomalainen." "Kyllä tuossa asemassa pitäisi olla siistimpi ja fiksumpi!"

Mitä nämä lainaukset tuovat mieleesi? Kehen yhdistät ne? Mitä merkitystä on ulkonäöllä tai tavalla liikkua?

Se ilta 16.1.1994 oli presidentin vaalien ensimmäisen kierroksen vaali-ilta. Elisabeth Rehn ja Martti Ahtisaari oli juuri äänestetty toiselle kierrokselle. Kuuntelimme kotona vaalitulosta radiosta, isä oli tuttuun tapaan laskemassa ääniä Porvarinkadun koululla. Molemmat jatkoon päässeet ehdokkaat saivat radio-ohjelmassa valita yhden lempikappaleensa soitettavaksi. Ahtisaari valitsi Juha Vainion biisin. Siinä lauletaan muun muassa näin:

"Elämä tää on vain sattumalta saatua,
mutta stressin uhrina ois synti kaatua.
Hetkeäkään heiluisi en täällä hengissä
mä kiiltonahkakengissä."

Muistan, miten tuota kappaletta kuunnellessani ajattelin syvällisiä. Jos presidentiksi valitaan tällainen tyyppi, olen tyytyväinen. Tuo mies on viisaampi kuin kukaan tietää, viis lööpeistä ja pahoista puheista! Ääneen en sitä uskaltanut sanoa, koska äitini oli vahvasti Rehnin puolella.

Edelleen, silloin harvoin, kun tämä kappale kuuluu jossain, muistan tuon illan ja mieleeni tulee silloinen mediassa vallinnut Ahtisaaren ulkonäköön liittyvä ilmapiiri. Ja huudan mielessäni: "Ontuva tai sairas ihminen ei ole aivoton!"

Toinen asia, mistä kappale muistuttaa, on se, että on turha hötkyillä. Vaikka asema olisi kuinka korkea tahansa, vaikka työtä olisi miten paljon tahansa, on lupa myös höllätä!

Minulla on tänään vapaapäivä. Olen ottanut omaa aikaa ja olen kotona hetken ihan yksin. Aloitin aamun tapailemalla pitkästä aikaa lempilaulujani pianonkoskettimilla. Tästä nämä ajatukset kumpusivat...

Vielä kerran: Hoitakaa te uskolliset hyvin sorvia - pian näkyy hiirenkorvia! 

Kenen elämää elät?

Olen taas ajatellut paljon. Uskallan väittää, että se ei johdu siitä, että minulla olisi tekemisen puute! Kaiken keskelläkin ehdin ajatella ja spekuloida, pyöritellä ja mutustella, etsiä omaa mielipidettäni. Aina sitä ei löydy. On helpompi olla montaa mieltä ja useampien puolella kuin valita yksi oikea. Takinkääntäjäksi tällaista kutsuttaisiin politiikassa, siksi minusta ei siihen hommaan olekaan. Sekin on tullut kokeiltua.

Usein puhutaan valikoivasta kuulosta. Haluanko kuulla, kuuntelenko, kuulenko, vai suljenko korvat, olenko vain kuuntelevinani - ja vielä isompi kysymys; ymmärränkö kuulemani niin kuin itse haluan, vai kuulenko ja kohtaanko todellisuuden? Kestänkö kuulla vai kiellänkö kuulemani?

Samalla tavoin voisi ihmetellä silmiä ja katsomista. Omiin silmiini on viime aikoina osunut useita tekstejä ja ohjelmia, joissa on käsitelty omaan elämään ja elämäntapaan liittyviä valintoja. Näistäkin teemoista kirjoitellaan ehkä jatkuvasti, mutta on ollut aikoja, jolloin tiedostan nähneeni vain otsikot, eikä juttuihin ole tullut sen kummemmin tartuttua. Nyt olen tarttunut. Ja tarkastellut omaa elämääni ja valintojani kriittisemmin. Oppinut.

Olen ajatellut paljon sitä, minkä perusteella teen valintani. Istuuko olkapäälläni joku muu pienoiskoossa ja kuiskailee korvaani, miten tulee tehdä? Näenkö silmissäni otoksia jonkun muun elämästä ja annan vaikutteiden ohjailla elämääni? Teenkö valintani siksi, että ne näyttävät edustavilta; siksi, että muutkin niin tekevät; siksi, että miellyttäisin auktoriteettejani; siksi, että niin on aina tehty; siksi, että niin tulee tehdä; siksi, että siitä saisi hyvän some-päivityksen vai valitsenko elää sen mukaan, mikä on minulle hyväksi?

Muistan kerran ison valinnan edessä ajatelleeni viisaasti. Muistan päättäneeni, että valitsen sellaisen ratkaisun, jonka voin itse allekirjoittaa. Muistan ajatelleeni, että jos tuo päätös joskus myöhemmin tuntuu väärältä, olen kuitenkin siinä tilanteessa, niillä voimavaroilla ja elämänkokemuksella tehnyt päätöksen, joka tuntuu oikealta ja parhaalta. Päätöksen, jonka alle voin mielessäni kirjoittaa paikan, päivämäärän ja oman signeeraukseni.

Olen viimeisissä blogipostauksissani kirjoittanut muutoksesta ja hidastamisesta, johon oma elämäntilanteeni on pakottanut. Aiemmin tiedostamatta, huomaankin nyt eläneeni muutosprosessissa jo pidemmän aikaa.  Olen pikkuhiljaa, muutaman vuoden sisällä jättänyt pois useita elämääni liittyviä asioita, jotka ennen toimivat, mutta enää eivät. Esimerkkeinä mainittakoon juuri tuo politiikka, jonka alussa sivumennen mainitsin ja sen myötä luottamustoimet, joissa olin mukana. Olen jättäytynyt erilaisilta sähköpostilistoilta, muuttanut "tykkää" tai "seurataan" -täpät Facebookissa "en tykkääkään" ja "en seuraakaan" -täpöiksi, irtisanoutunut ryhmistä, järjestöistä, puolueesta ja yhdistyksistä, joihin ennen kuuluin...

"Jos antaa pois jonkin, josta pitää, niin sen saa takaisin kymmenkertaisena." Näin viisaasti on kirjoittanut Tove Jansson. Koen luopuneeni paljosta. Olen jättänyt elämästäni asioita, jotka ennen toimivat ja olivat tärkeitä, mutta enää eivät. Jokaisen kohdalla olen käynyt sisäistä keskustelua - pidänkö vai jätänkö, haluanko vai enkö, tarvitsenko vai pärjäänkö ilman? Olen kuunnellut sisintäni ja alkanut keskittyä omaan elämääni. Huomaan hengittäväni vapaammin. Enää päätä ei purista eikä kurkkua kurista.

Usko tai älä - juuri tällaisenaan elämä on valtavan ihanaa!

Hidastamisen aakkoset

Joko kuulit? Luitko jo sen? Tiesitkö, että? Oletko maistanut jo? Kävitkö jo katsomassa? Testasitko uusimman? Päivititkö itsesi ajan tasalle? Mitä ajattelet? Mitä, mitä? Pitäisihän sinun tietää!

Kaikki ympärillä tuntuu vaativan tahdissa pysymistä; kello tikittää, herätyskello soi, aikataulut paukkuu, eri viestimet pukkaavat silmien eteen yhtä jos toista, uutiset vanhenevat toisensa jälkeen, muoti muuttuu, trendit vaihtuvat, uusia oivalluksia syntyy, innovaatiot pulpahtelevat, kehitys kehittyy, maailma muuttuu... Hopi-hopi!

Hidastaminen on ihan mielettömän vaikeaa. Ehkäpä näistä hitaampaakin hitaamman kävelylenkkini aikana syntyneistä hidastamisen aakkosista voisi olla apua alkuun pääsemiseen. Sinullekin.

Armollisuus. Ole itsellesi armollinen. Älä vaadi liikaa.

Biitsi. Kuvittele itsesi kerran päivässä paikkaan, jossa parhaiten rentoudut. Onko se kotisohva, kesämökin riippumatto, puutarha vai biitsi? Näin: Ota rento asento, missä sitten parhaillasi oletkin - laita silmät kiinni - hengitä muutaman kerran syvään sisään ja puhalla ulos - kuvittele itsesi tuohon ihanaan paikkaan - mieti, mitä näet, miltä tuoksuu, mitä kuuluu, miltä tuntuu - hengittele hetken aikaa ihanuuttasi - siirry takaisin nykyhetkeen.

Celsius. Säästä huolimatta, omat voimavarasi huomioon ottaen, ulkoile joka päivä. Köpöttele ulko-ovelle, postilaatikolle ja takaisin, kierrä lähikortteli ympäri tai tee kunnon lenkki. Hengitä raikasta ulkoilmaa syvään sisääsi, puhalla sen mukana kiirettä pois.

Daidadai. "Tee työtäs laulellen...": hyräile mukavia kopioidessasi tylsiä papereita, ota pari tanssiaskelta mopatessasi, laula kokatessasi, rallata pyykkiä ripustaessasi, "...niin huomaat, että työstäkin voit löytää hauskuuden."

Elämä on mysteeri. Se ei koskaan tule valmiiksi eikä koskaan jätä yllättämättä. Siksi on tärkeää keskittyä päivään kerrallaan. Tulevaisuuden varalle on hyvä tehdä suunnitelmia, mutta tämä päivä on elämän kannalta se kaikkein tärkein - sitä ei saa huomenna takaisin. Elä elämääsi päivä kerrallaan.

Fiilis. Emme voi muuttaa kaikkea, mutta suhtautumisemme voimme muuttaa - siis sen fiiliksen! Tee mahdollisuuksien mukaan kaikkea sellaista, mistä tulee hyvä mieli. Ja yritä tehdä ne tympeimmätkin velvollisuudet hyvällä fiiliksellä.

"Gasellin askelin..." Uskallatko poiketa oppimistasi rajoista ja oikeaksi opetetusta? Kokeile! Kasvoin itse vanhoillislestadiolaisessa ilmapiirissä, jossa kaikenlainen kevyt musiikki oli syntiä. Soittelin kuitenkin kotona reippaasti vaan pianolla Rafaelin enkeliä, eikä kukaan kieltänyt. Ihanaa, sain rikkoa rajoja! Miten tänään - uskallanko poiketa itseni tai ympäristöni luomista rajoista? Vaikka sitten niin, että sen niin ihannoidun tehokkuuden ja tehokkaasti työtätekevän ihmisen tilalle tuleekin hitaasti etenevä tyyppi? Hui. Osaanko, uskallanko? Uskallatko sinä?

Hitaammin, vieläkin hitaammin. Sen sijaan, että yrittäisit jälleen kerran nopeusennätystä, kokeile, miltä tuntuu olla vielä entistäkin hitaampi. Huh, miten vaikeaa! Vai onnistuuko se sinulta tuosta noin vaan?

Ihminen. Jokainen tekee joskus virheitä, ylireagoi, mokaa totaalisesti. Ei se mitään! Tekevälle sattuu, olemmehan ihmisiä.

Jaksaminen. Onko pakko jaksaa? Ei tarvi. Lepää, jos siltä tuntuu. Sen jälkeen jaksat taas.

Kauneus. Näe ympärilläsi kaunista, pukeudu kauniisti, puhu kauniisti, käyttäydy kauniisti, kohtele myös itseäsi kauniisti...

Lapsellisuus. Tee lumienkeli, ota vettä suuhun ja purskuta se kaaressa kuumalle kiukaalle, konttaa pikkupätkä olkkarin lattialla, näytä kieltä peilikuvallesi ja naura, keinu leikkipuistossa, vaihda kaverisi kanssa nenää...  Hupsista! Että miksikö? No ihan juuri siksi. Voi että, miten lapsellista!

Musiikki. Sillä on valtavan suuri merkitys. Olen kuullut puhumattoman kehitysvammaisen laulavan yleisön edessä, olen nähnyt kuoleman rajamailla nukkuvan, puheeseen reagoimattoman vanhuksen avaavan silmänsä, kun olen hyräillyt, olen saanut levottoman lapsen rauhoittumaan rauhallisella musiikkilla, olen niin monta kertaa saanut omaa mieltäni suunnattua tahtomaani suuntaan pelkillä musiikkivalinnoilla. Mieti, mitä kuuntelet. "Älä usko lauluihin..."

Naura niin paljon kuin naurattaa. Hykertele, hihittele, hohottele - omalla tyylilläsi. Ai että, miten hyvää se tekee!

Opettajat. Kenen annat opettaa itseäsi? Aikuisena voit valita. Mikä on tärkeintä, mitä olet joltain opettajaltasi oppinut? Muistatko logaritmin ja derivaatan tai Suomen sotien historian? - Anna itsellesi joka päivä jotain hyvää. - Tämä on yksi niistä tärkeimmistä opeista, jotka itse olen oppinut. Eräs opettajani kysyi joka oppitunnin aikana meiltä opiskelijoilta vuorotellen: "Mitä hyvää annat tänään itsellesi?" "Luen hyvää kirjaa, käyn lenkillä, ostan suklaapatukan, lämmitän saunan, käyn kaverin kanssa lempikahvilassani..."

Pienet askelmat. Jos sinulla on tavoitteita, suunnittele niitä kohti pienin askelmin etenevät portaat. Jos harpot liian pitkillä, voi sattua huonosti ja pudottuasi joudut aloittamaan alusta. Saavutat tavoittelemasi myös niillä ihan pikku-pikkuaskelmilla - ehkä hitaammin, mutta varmemmin.

"Qvaak, qvaak", sanoo ankka. No, miten lehmä sanoo, entä possu? Ajattele monimutkaisten asioiden sijaan välillä ihan yksinkertaisia juttuja. Elämä on. Vaikka osaisit mitä ja tietäisit kaiken, vessassa on käytävä, peppu pyyhittävä ja kädet pestävä. Ei se sen kummempaa ole.

Rakkaus. Rakasta lempeästi ja hellästi. Myös itseäsi.

Sydän tietää kyllä. Kuuntele. Hidasta tahtiasi niin paljon, että kuulet, mitä sydämelläsi on sanottavana. Jos ohitat sen, voit huonosti. Sydämestäsi löytyy vastaukset. Käytä niitä järkesi kanssa.

Tasapaino. Ihminen on monimutkainen kokonaisuus. Jos joku osa kokonaisuudesta voi huonosti, toinenkin alkaa viimeistään ajan myötä reagoida. Hidastaminen auttaa tässäkin. Kehon ja mielen tasapaino on tärkeää.

Uskaltaminen. Uskalla olla oma itsesi, vaikka paineita johonkin muuhun tulee kaikkialta. Pitäisi olla enemmän lihasta, pitäisi konmarittaa ja vähentää, pitäisi kouluttautua ja edetä uralla, pitäisi siirtyä vege-ruokaan, pitäisi olla nätimpi, pitäisi... Kuka vaatii - sinäkö? Uskalla olla vaatimatta. Uskalla olla sinä, ihan juuri tuollaisenasi.

Vertailu. Miten kuluttavaa se onkaan - vertailla ja huomata, että ruoho on toisilla niin paljon vihreämpää ja siistimpää. Mutta, todellisuudessa, jos katsoo tarkemmin ja yhtä läheltä kuin omaansa, eihän se olekaan. Älä vertaile. Jokaisella meillä menee jollakin elämän osa-alueella aivan valtavan hyvin, toisten juttujen kanssa taas huonommin. Oma elämä on kuitenkin se, joka sopii itselle parhaiten.

 X-hyppy. Tee pari kunnon x-pyppyä tai hyppää tasajalkaa. Hups, hups, miten hassua! Venyttele vielä käsiä ylös, kylkeä vähän kaarelle, käsiä taaksepäin ja eteen. Hengitä syvään sisään ja puhalla ulos.

Ystävyys. Mieti, kenen kanssa vietät aikaasi. Ystävyys ei ole oikein, jos se kuluttaa. Koska velvollisuudet kuluttavat. Ystävyys ei ole myöskään oikein, jos itse käytät hyväksesi heikompaa. Ystävyyden pitäisi olla molemminpuolista - saat ja annat, annat ja saat. Kun hidastat, opit senkin, että rakkaimmat ihmiset pysyvät rinnallasi pitämättäkin. Jos jäät jonkun vauhdista, anna mennä, vaikka se tekee kipeää. Jos ystävyys on todellista, vauhdit vielä tasaantuvat ja kohtaatte jälleen. Jos vauhdit eivät enää kohtaa, ole kiitollinen siitä, mitä oli - ja päästä irti.

Zen. Yritä hidastaessasi löytää oma itsesi - kuka olet ja mihin olet menossa? Vastaukset löytyvät sisältäsi. Zen on buddhalaisuuden muoto, joka painottaa meditaatiota. Meditoimalla voit kehittää luontoasi ja käyttää kaikkea sisältäsi löytyvää hyväksi arkielämässäsi.

Åle åma itsesi. Sen osaat kaikkein parhaiten.

Älykkyys. Luota omaan viisauteesi, koska olet älykäs! Juuri niin älykäs kuin tarvii.

Överit. Irrottele. Uskalla repäistä. Osta iso pussi karkkia, katsele lempisarjaasi koko päivä, syö toinenkin pala hyvää kakkua, ole yökkäreissä mahdollisimman pitkään... Anna itsellesi joskus lupa övereihin, mitä se omalla mittapuullasi sitten tarkoittaakaan!

Vaikeuksien kautta voittoon - kohti kolmatta elämää!

Olen laskeskellut, että elän jo kolmatta elämää! Mahtava juttu. Aivan uskomaton mahdollisuus. Ensimmäistä elin syntymästäni siihen päivään, kun tapasin puolisoni. Toinen alkoikin siitä hetkestä, kesällä kaksitoista vuotta sitten. Kolmas alkoi, kun tammikuussa sain pesäkekovettumatauti, eli ms-tautidiagnoosin. 

Miten päädyin tähän laskelmaan? Sekä puolisoni tapaaminen että sairastumiseni ovat molemmat muuttaneet täysin aiempaa tapaani elää ja ajatella elämästä. Olen kuullut sanottavan, ettei ihminen muutu pohjimmiltaan, vaikka elämässä tapahtuisi mitä. Omien kokemusteni myötä olen vahvasti sitä mieltä, että kyllä ihminen voi muuttua. Sama kroppa pysyy, mutta maailmankuvan mullistuessa, jotain persoonallisuudessa ja elämisen tavoissa muuttuu. Sille ei voi mitään.

Miksi sille pitäisikään voida mitään? Miksi ihminen ei saisi muuttua? Miksi pitäisi sivakoida samaa vanhaa latua niin kuin on aina sivakoinut, jos elämäntilanne on aivan toisenlainen kuin matkan alussa?

Iso muutos elämässä voi ajaa mielen kriisiin. Niin minulle ainakin on käynyt. Kun opettelin elämään mieheni kanssa ja kun perheeseemme syntyi ensimmäinen lapsi, olin kriisissä. Olin aivan hukassa! Missä entinen minäni? Kuka minä olen? Miten pärjään tässä uudessa elämässäni? Oli opeteltava elämään jotenkin muuten kuin siihen asti. Entistä latua pitkin tuntui vain suistuvan syvemmälle jonnekin, missä näkyi vain pimeää. Oli uskallettava tunnustaa, että latu oli vaihtunut eikä entiseen ollut paluuta. Suuntamerkki oli varmaankin ollut jossain kohtaa ja samassa rytäkässä oli laji vaihtunut, en vain ollut huomannut. Mieli ei ollut pysynyt perässä. Se piti saada samalle viivalle, että pystyi jatkamaan.

Muistan erään aamun, kun työporukan kanssa kahvipöydän äärellä istuessamme totesin rakkaalle työtoverilleni: "En jaksa nostaa tätä kahvikuppia suulle", niin raskaalta se tuntui. Lopulta raahauduin viimeisillä voimillani työterveyteen. Vastassa oli viisas lääkäri, joka komensi pitämään paussin. Muistan, miten sen  kahden viikon aikana kävelin joka ikinen päivä saman puolentoistatunnin reitin. Askel askeleelta pohdin entistä elämääni ja tallustelin uutta kohti. Muistan, miten kävin pitkiä yksinpuheluita eri ihmisten kanssa. Haistelin tuoretta ulkoilmaa, hengitin kroppaani uutta elämää samalla kun hyvästelin vanhaa. Lopulta aluksi niin raskaat askeleet tuntuivat kevyiltä. Olin valmis jatkamaan. Muistan senkin, että ajan myötä otin tuolla samalla reitillä sivulaukka-askeleita, niin hyvältä tuntui. Täällä minä, uusi elämäni, eikä minua pysäytä enää mikään! 

Mutta nyt, vuosien päästä, askel on taas hidastunut. Välillä jalat ovat tuntuneet raskailta, kuin kengissä olisi painot pohjissa. Olen raahautunut kerta toisensa jälkeen terveyskeskukseen ja työterveyteen. Minut on viety taksilla päivystykseen, kun jalat eivät ole kantaneet. Välillä olen kävellyt, mutta tasapainottanut huimauksen tunnetta pitämällä kohdalle sattuneesta pylväästä tai seinästä kiinni. Toisina päivinä jalka on ollut kevytkin. Minua on tutkittu perusteellisesti ja sen perusteella olen saanut diagnoosini. Loppu elämäksi.

Kriisin paikka. "Höpsistä! Ei sentään. Kyllä minä tästä selviän. Tulee, mitä tulee, näillä mennään! Mitäpä tuosta? Ei sen tarvitse muuttaa mitään. Jatkan elämääni, kuten ennenkin. Jos sairaudessa tulee pahenemisjakso, otetaan sitten vähän hitaammin. Eihän tätä pysty edes kenellekään selittämään, ei kukaan ymmärrä, jos nyt yhtäkkiä väsähdän... Ainahan olen jaksanut. Eikä mulla ole edes rankka työ, niin kuin joillakin..." Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Jaksoin töissä, ihan hyvin, kait. Mutta kotiin laahusti rättipoikkiväsynyt äiti ja puoliso. Hyvä, että jaksoin kengät riisua - pahimpina päivinä en sitäkään, vaan lampsin suoraan olohuoneeseen lumisilla kengilläni ja rojahdin nojatuoliin, takkikin vielä päällä! Minä, joka joskus pesin hampaitani neuroottisesti useita kertoja päivässä olen ollut välillä niin väsynyt, että olen nukahtanut yöunille likaisin hampain! Puolisoni, joka yhteisten vuosiemme aikana on ehkä kahdesti valmistanut meille ruuan, on pakon sanelemana alkanut kokkailemaan! Minä, joka ennen vähintään kerran kuussa, mieluiten joka lauantai, olen tuulettanut petivaatteet ulkona, en ole tehnyt sitä ainakaan puoleen vuoteen! 

Aivan uskomattomia asioita täällä on alkanut tapahtua... Minun mittapuullani. Missä entinen minäni? Kuka minä olen? Miten pärjään tässä uudessa elämässäni? Mihin oikein olen menossa? Suistunko nyt sinne pimeään?

Niin oli pakko raahautua (taas!) sinne työterveyteen, vaikka hävetti ihan hirveästi. Minun piti pärjätä. Minun piti handlata tämäkin tilanne. 

Vastassa oli viisas lääkäri. Hän tiesi, mitä tarvitsen. Sen paussin.

#armoa!

Onko sinulla ollut elämässäsi tilanne, että olet yllättäen jonkun vakavan edessä? Ehkä tapahtui joku onnettomuus, ehkä menetit työpaikan, ehkä sairastuit, ehkä joku sinulle läheinen ihminen kuoli? Miltä se tuntui? Löysitkö tilanteesta armoa?


Minä olen sairastunut vakavasti, pysyvästi. Sairauteni on sellainen, että minua on kehotettu opettelemaan epävarmuuden sietämistä, koska sitä on oleva loppuelämäni. Kyselen mielessäni vähän väliä: Miksi? Miten selviän tästä eteenpäin? Miten lapsille käy, kasvaako heistä tasapainoisia kansalaisia sairaan äidin hoidossa? Pärjäänkö taloudellisesti, jos joudun jäämään työelämästä pois? Ja syvällä sisimmässäni huudan, sydäntäni ruttuun rutistaen: Armoa!


Olen aiemmin ajatellut, että elämäni paras sijoitus on se, kun pidän hyvää huolta kunnostani. Kun ulkoilen ja liikun säännöllisesti ja syön terveellisesti, pysyn hyvässä vireessä. Kun kunto on hyvä, jaksan perheen eri vaiheissa, työelämän paineissa ja olen vielä eläkkeellekin jäädessäni yhtä rautainen nainen kuin oma äitini tänään. Hän on yli seitsemänkymmenen ja edelleen reippaampi ja nuorekkaampi kuin moni nuorempikaan. Mutta. Viimeistään nyt olen oppinut, etten voi itse mitään silloin, kun Jumala on päättänyt toisin. Kuntoilemiseni ei auttanut. Pyrkimiseni parempaan elämään ei auttanut. Sairastuin.

Pyydän armoa. Auta minua, Jumala! Edes sen verran, etten suistu liian nopeasti alas! Edes vielä muutaman vuoden, että jaksan poikieni kanssa!

Viime vuosi oli kirkossa reformaation juhlavuosi. 500 vuotta sitten Luther julkaisi 95 teesiä anekaupan väärinkäytöksiä vastaan. Juhlavuoden otsikko oli Armoa2017! Koko juhlavuosi hienoine otsikoineen meni minulta ohi. Olin sopivasti hoitovapaalla ja kirkontyön kiireistä pois. Sitä enemmän olen huutanut tuota armoa nyt. Siitä nämä ajatukset kumpuavat.

Olen opetellut luottamaan, että Jumala on aina valmiina rakastamaan minuakin, juuri tällaisenani, heikoimmallakin hetkellä. Jumalan armo ei tee minusta virheetöntä eikä tarkoita sitä, että saan heittäytyä vastuuttomasti sen varaan lillumaan. Mutta saan luottaa, että sen armon varassa jaksan vaikeimmankin päivän eteen tuomat haasteet. Armon varassa uskallan enemmän kuin luulinkaan.

Vaikeneminen on kultaa

Kuva: Pixabay

Ajatukseni kulkevat tänään vinhaa vauhtia ristiin rastiin. Viimeaikoina on tapahtunut paljon sellaista, joka on saanut mieleni maisemat vilisemään tuhatta ja sataa osoitteesta toiseen. En pysy perässä millään.

Haluaisin tietää mielettömästi lisää yhdestä jos toisesta asiasta. Haluaisin selittää monelle ihmiselle omaa toimintaani ja kuulla sitten heidän näkökantansa. Haluaisin istua alas muutaman minulle niin rakkaan ihmisen kanssa, yksi kerrallaan ja kysyä: "Mitä kuuluu? Missä mennään? Miten tähän on tultu?" Mielessäni risteilevät ajatukset ovat monet sellaisia, joista saisi mehukasta jutunjuurta kenen tahansa kanssa. Asioita voisi kunnolla riepotella ja repiä palasiksi, liimata uudelleen kiinni ja rikkoa taas. Pidätän itseäni. Eihän kaikki minulle edes kuulu!

Keskustelin hetki sitten puhelimitse erään ystäväni kanssa. Hän pohti asioita, mitä moni muukin meistä aika ajoin pohtii: "Millä sävyllä ja mitä kaikkea minusta puhutaan? Mikä on minun paikkani yhteisössä, johon kuulumme?" Pysähdyin tähän ja tunsin pakottavan tarpeen kirjoittaa.

Tiedän itse olleeni elämänvalintojeni vuoksi juorujen kohteena. Muut ovat yrittäneet järjestää elämääni ja tekemisiäni oikealle tolalle, kun heidän mielestään en ole toiminut oikein. Tekemisiäni on vatvottu kahvikupposten äärellä, mokilleni on naureskeltu, valintani tuomittu. Sen tiedostaminen on tuntunut pahalta, likaiselta. Se on opettanut ajattelemaan: "Puhukoot, mitä puhuvat. Pääasia on, että itse elän rehellisesti ja tiedän, mikä on totuus." Se on myös hillinnyt omaa intoani juoruta.

Ammattini vuoksi olen saanut opetella vaikenemisen taitoa. Diakonina minua sitoo ehdoton vaitiolovelvollisuus. Kohtaamaltani ihmiseltä on saatava kirjallinen lupa, jos jostain syystä joudun viemään hänen asiaansa kollegoilleni tai muille tarvittaville ulkopuolisille. Niinpä töissä vaikeneminen tuntuu ihan itsestään selvältä. Kun en voi puhua, en puhu.

Kaikesta huolimatta muistan ihan tarkalleen tilanteita, joissa on täytynyt tehdä kovasti ajatustyötä, että olen saanut pidettyä kieleni kurissa. Olen tiennyt jotain, mitä toinen ei. Minulla on ollut salaisuus, mehevä juttu. Aina en ole onnistunut, vaan juttu on lipsahtanut. Hupsista, tuosta noin vaan! Kertakaikkiaan, salaisuuksien tallettaminen taitaa olla yhtä vaikeaa kuin kullan löytäminen!

I´m gonna let it shine!

Kuva: Pixabay

Kaikki on niin suhteellista. Oman elämän suuretkin murheet näyttävät pieniltä, kun avaa silmänsä. Kun katselee maailmaa, vastaantulijoita ja kanssaihmisiä ilman omia suodattimia, näkee enemmän. Näkee ihmisiä, erilaisia Luojan luomuksia. Kaikki samalla viivalla. Annetaan kaikkien kukkien kukkia, koska omana itsenämme me jokainen kukimme parhaiten!

Jokaisessa meissä on valtavan paljon hyvää. Kun sen hyvän antaa tulla esiin, voi kokea ihmeellistä lämpöä sisimmässään. Kun hymyilee vastaantulijoille, saa aurinkoisia katseita takaisin - tai noh, täällä Pohjanmaalla saa ehkä enemmän kysyviä katseita. Siltikin, kannattaa hymyillä! Kun juttelee itselleen mukavia asioita, useampi kuljettu askel on kevyempi. Lapsellista, mutta totta. Itse koettua. Kokeile sinäkin!

Olen tehnyt yhden uudenvuoden lupauksen. Annan valoni loistaa! Anna sinäkin.

Nämä ajatukset syntyivät, kun kuulin tämän ihanan laulun. Valitettavasti en löydä sitä ilman linkissä mukana näkyvää videota, joka vähän sekoittaa ainakin omia ajatuksiani. Hyvään suuntaan, mutta siltikin - pelkkä laulu ja juuri tämä tulkinta, on itsessään valtavan kaunis. Kuuntele vaikka silmät kiinni... ;)