Samassa veneessä - ajatuksia työstä

Minulla on käynyt ihan mieletön säkä. Nimittäin siinä, että olen aivan uskomattoman ihanan työporukan jäsen.


Olen pitkän aikaa, sanotaanko viime keväästä saakka ajatuksissani karttanut työpaikkaani. Se on jännä tunne. Olen tullut töihin, mutta en ole halunnut antaa itseäni sen vietäväksi. Ymmärrätkö?


Teen työtä, joka imee mukaansa. Kun työvälineenä on oma persoona ja oikeastaan siinä kaikki, ja jos pidättelee koko ajan niin, ettei anna itseään työn vietäväksi, työn tekeminen on itse asiassa aika hankalaa. Kun työvälineenä olen minä itse kaikkineni, olisi pystyttävä heittäytymään tilanteeseen kuin tilanteeseen, silti ammattitaitonsa säilyttäen.


Silloin, kun yksityiselämässä jokin yksittäinen tai useampi tekijä vaatii paljon, eväät käy vähemmiksi jakaa muualle. Tämä on johtanut siihen, että minun on täytynyt pidätellä töissä. Etten innostuisi, etten kuluttaisi vähäisiä voimavarojani, koska ne olisivat silloin pois perheeltäni ja kodiltani.


Tasapaino. Se kait se lienee kaikkein tärkeintä. Että löytäisi tasapainon työn ja vapaa-ajan väliltä. Jos jompikumpi kuluttaa liikaa, se on toiselta pois.


Alitajuntani on tehnyt sen, että aloin karttaa työpaikkaani henkisesti. Aloin epäillä.


Teen työtä kirkossa, kirkon jäsenenä. Aloin epäillä työpaikkani mielekkyyttä. Se johti siihen, että moni asia rupesi tympäisemään, monet kasvot alkoivat ottaa päästä. Eikö täällä mikään mene eteen päin? Samaa, samaa, samaa... Vuodesta toiseen. Aloin epäillä uskoani. Miksi juuri kristinusko? Miksei hindulaisuus tai joku muu? Olen pohtinut, että jos eroan kirkosta, menettäisin työpaikkani, koska työni edellyttää kirkon jäsenyyttä. Olen etsinyt muita työmahdollisuuksia...


Käteeni tarttui kirja vuodelta 1988. Sieltä sattuivat silmiini sanat:


Jumalani
kutsuessasi minut opetuslapseksesi
pyysit minua
rakastamaan ihmisiä
ja pitämään sen
mikä on oikeaa


Jumala, olen pahoillani
mutta tämä kaksoiskäsky on minulle mahdoton


Mitä enemmän rakastan ihmisiä
olen läsnä, kuuntelen
osallistun elämänkohtaloihin
joiden en toivoisi olevan kenenkään osa


sitä vähemmän osaan sanoa
mikä on oikein
aina ja ehdottomasti


sitä vähemmän haluan sanoa
tuo on varmasti väärin
nyt ja ikuisesti


Rakastaminen vie kaiken tietämiseltä terän


Jumalani
kutsuessasi minut opetuslapseksesi
pyysit minua
menemään kaikkeen maailmaan
ja julistamaan siellä sitä
mikä on totuus


Jumala, olen pahoillani
mutta tämä kaksoiskäsky on minulle mahdoton


Mitä kauemmas kuljen tutusta pihapiiristä
ylitän uusia rajoja
maantieteellisiä ja kulttuurisia
kohtaan outoja arvomaailmoita
iän, aseman ja poliittisen
kokemuksen värittämää


sitä vähemmän osaan julistaa
että oma totuuteni on ainoa ehyt ja oikea


sitä vähemmän edes haluan sanoa
että minun ja meikäläisten oivallus totuudesta
on tietämisen summa
kaikkia aikoja ja jokaista ihmistä varten


Näkeminen vie kaiken tietämiseltä mielen


Jumala, olen pahoillani
tai oikeastaan
olen hyvilläni
IA


Ah!
Tässä on niin hyvin sanottu se, mitä tunnen. Ja kuinka ollakaan, sanat on kirjoittanut Irja Askola kirjaan Matkaan naiset. Minua helpotti.


Olen fanittanut Irjaa siitä saakka, kun tulin hänet tietämään. Ihailen hänen tapaansa puhua ja kohdata kuulijansa, toinen ihminen. Irjakin on epäillyt! Saan minäkin epäillä.


Kerroin tunteistani tänä aamuna työporukalleni. Tunnustaminen auttoi. Kukaan ei tyrmännyt minua. Löytyi perään joku, joka kertoi olevansa aivan oikeassa paikassa.


Kun yksi on heikko, toinen voi olla vahva. Kun yhden voimat ja ideat loppuvat, toisella voi päin vastoin syntyä hetkessä uutta. Yhdessä mennään eteen päin. Samassa veneessä.

Pimeydestä valoon

Lukossa. 
Jumissa. 
Laput silmillä. 
Verhot kiinni. 
Syvällä. 
Pimeässä.
Tukehtumaisillaan. 
Ei mitään toivoa. 
Huomista ei ole.

Kun ihminen tarpeeksi uupuu, voiko mikään kuvata tunnelmia paremmin kuin nämä sanat?  

Olen kulkenut pitkän matkan. Raahautunut. Juuri silloin, kun luonto alkoi antaa merkkejään kevään tulosta, aloin itse vajota syvemmälle ja pimeämpään. Siitä on vain muutama kuukausi, mutta ne tuntuvat mielessäni pitkiltä vuosilta.

Muistan, miten kipeää sattui, kun joku lohdutti: "Onhan sulla väsyttävä elämäntilanne, kun sulla on vielä pieni poika." tai "Ota rauhallisesti." tai "Teet vaan sen, mitä jaksat." tai "Älä stressaa." tai "Sä näytät kuitenki niin hyvältä."

"Hitto!" teki mieli huutaa, "Mikä sinä olet sanomaan? Mä en jaksa! En jaksa yhtään mitään enkä ketään. Etkä sinä tiedä elämästäni ja tästä uupumuksestani pätkääkään. Et voi nähdä, mitä sisälläni tunnen. Et voi tietää, miten kaiken koen. Auta mua, äläkä vaan puhu!" Mutta onneksi sain tilanteissa pidettyä suuni kiinni. En loukannut ketään, ehkä? Kun en niin tarkkaan muistakaan.

Sain kuitenkin mahdollisuuden lepoon. Sitä uupunut tarvitsee. Lepoa ja rauhaa. Suojelua kaikilta aikatauluilta ja kiireiltä ja maailman murheilta. Olkoot sotet ja kikyt, kaatukoot hallitukset ja talot, satakoot tai paistakoot, syntykööt tai kuolkoot - uupunut ei jaksa reagoida...

Olen laahustanut ja levännyt. Tehnyt vain sen, mitä on ollut tehtävä, sillä aikataululla, mihin voimat ovat riittäneet.

Pikkuhiljaa. Tässä tänään. Kiristänyt vanne pään ympäriltä on hävinnyt. Kuristava tunne kaulalla on hellittänyt. Toivoa on alkanut näkymään ja huomistakin olen uskaltanut ajatella.

Mielessäni on silti hyvin vahvasti vielä se pimeys, josta löysin tunnelireitin valoon päin. Yritän rohkaista itseäni joka hetki:

"Elämä on suuri lahja.

Tämä tosiasia avautuu parhaiten sille,

joka uskaltautuu elämään 

luottamuksen ja toivon varassa."

Ulla Kauhanen