Kuuntelin ja katselin muutama viikko takaperin Yle Areenasta Nojatuolikirkkoa. Jos haluat tehdä samoin, tästä pitäisi päästä ainakin vielä jonkin aikaa kyseiseen ohjelmaan: http://areena.yle.fi/1-2491696 . Nojatuolikirkon teemana oli Jeesus, parantajamme. Teeman ympärillä keskusteltiin vammaisuudesta. Aihe on pyörinyt mielessäni sen jälkeen.
Kun vammainen-sana tulee arjessa eteen, oli se sitten teksteissä tai puheissa, yleensä aina sanan yhdistää johonkin fyysiseen vammaan tai kehitysvammaan. Niin kait sen pitääkin olla, että esimerkiksi he, joilla vamman vuoksi on avun tarvetta, saavat varmasti apua. Ettei sanaa käytettäisi hyväksi tai väärin.
Kuitenkin, vammaisuutta on niin paljon muutakin. On elämän murjomia ihmisiä. On kanssakulkijoita, jotka kantavat sisimmässään kipeitä, arpeutuneita haavoja. Aivan kuin sielun tatuointeja. Ne haavat pysyvät sielussa kuin tatuoinnit iholla. Ne ovat syöpyneet niin syvälle, ettei niitä saa pesemälläkään pois. Aika haalistaa niitä, mutta silti merkit ovat ja pysyvät. Aivan kuin ansiomerkkeinä. Merkkeinä siitä, mitä on koettu ja eletty. Että on selvitty ja päästy tähän päivään.
Sielun tatuointeja, henkisiä vammoja ei voi nähdä päällepäin. Niinpä ne pystyy salaamaan jopa aivan lähipiiriltä. Kun vain muistaisi, että helpommalla pääsisi, kun vähän raottaisi sisintään ja antaisi muille mahdollisuuden auttaa ja hoitaa. Henkisetkin vammat tarvitsevat hoitoa aivan yhtälailla kuin fyysiset vammat. Ja hoitoa saatuaan on helpompi olla. Arpi pehmenee ja kipu vähenee.
