Kolmella kysymyksellä uuteen vuoteen

Mitäköhän tuleva tuo? Mikä on arvokkainta? Onko kukin onnellinen?

Näillä kysymyksillä saattelin itseni vuosi sitten loihtimaan uudelle vuodelle unelmakarttaa. Olin oppinut, että tuolla lapsellisella askartelulla on merkitystä ja nyt jos koskaan halusin unelmoida ja haaveilla toiveeni täyttyviksi. Leikkelin innoissani lehdistä ja mainoksista kirjaimia, sanoja ja sopivia sutkautuksia, kaivelin kätköistäni kuvia ja tarroja. Oi, miten mahtavaa ikiomien unelmien kartan suunnittelu ja tekeminen olikaan. Jo kulunut vuosi oli ollut elämäni ihaninta aikaa. Nyt olisi tulossa kaikkien aikojen Vuosi! Mikään ei olisi mahdotonta.

Muistan, miten pilke silmäkulmassa lisäsin unelmieni sekaan: "M. Nykäsen sanoin: Elämä on ihmisen parasta aikaa! Varaudu siihen, että se on myös aina yhtä yllättävää! Koskaan ei voi tietää..." Ja perään liimasin emojin, jossa hymynaamalla on kädet silmien edessä.

Loppuun keräilin kokoamastani materiaalista: "Kun vuoden päästä kysyn: Mitä olet oppinut? Toivottavasti voin vastata: Elän ja nyt on kaikki kohdallaan!"

Olisinpa tiennyt!

Oli monta unelmaa ja aikomusta. Niiden täyttymisen sijaan vuoden antimet olivatkin juuri sitä, minkä olin ihan vitsillä lisännyt - yhtä yllätystä! Arki kilpistyi kolmeen alun kysymykseen. Ihmettelin, mitäköhän tuleva vielä tuo. Kertasin ja muistutin itseäni moneen kertaan siitä, mikä on arvokkainta. Varmistelin, että onhan kukin perheeni jäsen kaiken keskellä kuitenkin onnellinen.

Jo alkuvuodesta se iski. Valtava uupumus. Arki ei ollut sen kuormittavampaa kuin aiemminkaan, päin vastoin. Silti mikään määrä unta ei tuntunut vievän väsymystä pois. Ulkoilu ja liikkuminen eivät tuoneet endorfiineja vaan lisää uupumuksen tunnetta ja kipuja ja kolotuksia eri puolille kroppaa. Kokeilin yhtä ja toista, minkä tutkimusten mukaan pitäisi lisätä energiaa. Ei auttanut.

Täytin kesällä neljäkymmentä. "Vanhuus! Sitähän tämä on", ajattelin. Kun en muutakaan keksinyt. Kävin lääkärin ja fysioterapeutin puheilla. Sain erilaisia ohjeita, miten pääsisin kivuista eroon. Hetkeksi aina pääsinkin, mutta nurkan takana odotti uusi kiputila. Ja se voimattomuus. Tunsin itseni laiskaksi, vätykseksi, saamattomaksi, onnettomaksi, kiittämättömäksi.

Elokuussa palasin töihin. Olin siitä innoissani, mutta samalla pelkäsin valtavasti. Miten selviän, kun olen niin poikki, kaikista niistä haasteista, joita uudenlainen arki tuo? Olin rahjus verrattuna siihen, missä kunnossa jäin viimeisilläni raskaana pari vuotta aiemmin äitiysvapaalle. Esimiehelleni päivittelin, miten olin saanutkin itseni hoitovapailla niin surkeaan kuntoon.

Syksyn aikana edelleen terveyteni eri vaiheiden vuoksi olen joutunut käymään tutkimuksissa. Eilen sain postitse kirjeen, jossa lukee neurologin arvio: "Varsin vahva MS-tautiepäily." Vaikka olin jo vuosia sitten samaa alkanut arvella ja joulukuun alussa neurologin tavattuani sen kuullut, silti sen lukeminen pysäytti.

Miksi juuri minulla? Miksi juuri nyt? Miten tästä selvitään?

Mutta - vasta vahva epäily, ei diagnoosi. Toivoa on. Ja jos se on MS, ymmärrän itseäni - kipuineni, tuntemuksineni ja kolotuksinenikin aiempaa paremmin.

Tutkimukset jatkuvat uuden vuoden alkaessa. Tarvittaessa hoidot ja lääkitys alkavat.

Huomenna, vanhan vuoden pian väistyessä, astun uuteen viime vuotista rauhallisemmin mielin. Elän edelleen ja kaikesta huolimatta niin moni asia on kohdallaan. Unelmoin tavallisesta, arkisten asioiden täyttämästä arjesta rakkaitteni lähellä. Se riittää minulle.

Näin sydämeeni joulun tein

"Voisitko sä auttaa mua vielä yhdessä asiassa? Leikkaisitko mun varpaankynnet?" Hätkähdin. Koskaan aiemmin, kukaan ei ollut pyytänyt minulta vastaavaa. "Joo, kyllähän mä voin leikata." Mies käveli keppinsä kanssa sänkyä kohti ja heittäytyi siihen selälleen. Varpaat heiluivat paljaina, sukat oli riisuttu jo etukäteen. Tartuin leikkuriin ja toisella kädellä pikkuvarpaaseen. Nips, naps... "Sullahan on niin siistit ja hyvät varpaat."


Toimistolle palattuani puhelin soi. "Etkö sä tois mulle vielä sitä ruokakassia?" Katsoin kalenteria. Viisi tämän päivän kohtaamisista oli jo takana, kaksi edessä. Samalla reissullahan voisin tämänkin hoitaa. "Kyllä mä voin tuoda. Sopiiko pian yhdentoista jälkeen?"


Jouluruuasta raskaat kassit molemmissa käsissäni lähdin siitä liukastelemaan jäisille jalkakäytäville. Matkalla mietin, miksi ihmeessä teen tätä hommaa. Hartiat ja kädet puutuneina, otsa hiessä kannan sapuskaa köyhille. Voisihan sitä muutakin oman leipänsä eteen tehdä. Mutta se kutsumus... Voi Luoja, minkä homman minulle lykkäsit!


Soitin ovikelloa. Toinen jalka amputoituna, pyörätuolissa, oven avannut mies on täysin meidän terveiden auttajien armoilla. Kannoin ruokakassin keittiöön. "Tykkäisitkö, jos laulaisin sulle jonkun joululaulun?" "Laula vaan, ihan minkä itte haluat. Ei mulle oo niin väliä." Mies naputti kaukosäätimellä telkkarin ääniä pienemmälle.


Toisen oven takana vastassa oli mies keppien kanssa. Muistin yhtäkkiä, miten vuosia sitten hän joskus konttasi ovelle, kun tulin. Tänään hän pysyi paremmin pystyssä. "Älä laula, jatka vaan matkaa. Mulle riittää tää ruoka. Kiitos, kiitos tosi paljon." Mies liikuttuu joka kerta, kun hän saa apua. Vuosikaudet hän on maksanut ulosottoon poikansa velkoja, joita aikoinaan takasi. Viimeinen erä on tammikuussa. "Se on paras joululahja mulle nyt. Se velka on sitte maksettu! Enkä mä oo vieläkään puhunu pojalle siitä yhtään mitään. Ei se tiedä, että mä sen velkoja oon näin kauan maksanu." Isä.


Liukastelin vielä yksi ajatus mielessäni eteenpäin: "Eila-mummolle haluaisin toivottaa hyvät joulut. En ole saanut häntä puhelimitse kiinni. Onkohan hän kotona?" Hissillä ylimpään kerrokseen. Rappukäytävässä törmäsin kerrosnaapuriin. "Eilalla on tänään synttärit." "Ahaa! No siks hän ei oo vastannut. Läheiset on varmaan hakeneet hänet juhlimaan." "Ei ole. Soita vielä sitä ovikelloa." Pian ovi avautui. Eila avasi oven leivänmurut suun ympärillä. Hän ei ollut kuullut puhelimen ääntä. Eikä muistanut, kuka olen. Ei se haittaa. Lauloin onnittelulaulun, annoin joululehden. Sovittiin päivä, jolloin tulen taas käymään. Ehkä hän muistaa. Tai sitten ei.


Olen tänä jouluna joutunut kaivelemaan joulumieltä syvältä. Kotona on siivoiltu pikkuhiljaa, laitettu jouluvaloja ja jo kuusikin, kuunneltu joulumusiikkia ja syöty riisipuuroa, mutta se varsinainen, iloa kupliva joulukutina on silti pysynyt piilossa. Se on jotain sellaista, joka ei väkisin puristamalla synny.


Tänään, kaiken keskellä tunsin, että jotain sydämessäni liikahti. Laulaessani tapaamilleni ihmisille, siinä se tapahtui.

"Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen."

Jouluilo, sinäkö se siellä? Voi, tervetuloa!

Minun Suomeni

Minun Suomeni on maa, jossa toista ihmistä arvostetaan. Maa, jossa vanhempi huolehtii nuoremmastaan, nuorempi vanhemmastaan. Maa, jossa naapurit tuntevat toisensa, vastaantulijalle hymyillään ja metsän lenkkipolulla tuntemattomallekin sanotaan moi. Maa, jossa jokaiselle on tilaa, jossa kukin saa olla sellainen kuin on. Maa, jossa lapset saavat olla lapsia ja aikuiset tuntevat velvollisuutensa. Maa, jossa kukaan ei tahdo toiselle pahaa, jossa kenenkään ei tarvitse pelätä toista. Maa, jossa erilaisuus on rikkaus, ei uhka.

Onko tällaista maata olemassakaan? Ei. Mutta onneksi ainakin hetkittäin voin piipahtaa illuusiossani.
Sain muutama viikko sitten kutsun: "Tulisitko säestämään juhlaamme pari laulua?" Katsoin kalenteriani. Näytti sopivan väljältä vuoden kiireisimmistä työviikoista huolimatta ja lupauduin. Nyt ymmärrän, miksi. Pääsin hetkeksi illuusiooni, minun Suomeeni!

En koskaan aiemmin ole ollut yhtä riemukkaassa itsenäisyyspäiväjuhlassa. Jokainen sai olla juuri sellainen kuin on. Kukaan ei tuntunut kyräilevän toistaan. Vaikka aikataulu ja esitysten tekniikka ei ollut aivan kohdillaan, yksikään läsnäolijoista ei hermostunut. Tunnelma teki sen, että unohdin hetkeksi olevani täysi amatööri pianonsoittajana ja sävelet tuntuivat kiirivän juhlasalin kattoa kohti taitavampien sormien kautta.

Juhlan jälkeen kävelin kaupungin halki vielä kotikäynnille. Kodin portaalla, pikkupakkasessa istui enkelipatsas. Ovi avautui ja astuin asukkaan perässä tupakansavun täyttämään kotiin... 

Kun sitten omassa kodissani nostin syliini pian parivuotiaan kuopuksemme, kiitin mielessäni.

Kodista, perheestä, isänmaasta.

Minun Suomestani.

Mopoikäiset pois tieltä! Vaiko sittenkin: Pysykää, nuoret, näkyvillä!

Kun aamulla talsin töihin päin, aikatauluni oli tavalliseen tapaan tiukka. Siitä huolimatta oli pysähdyttävä, kun sumun keskeltä erotin tien viertä hitaasti kulkevan neontakkisen miehen. Kaupungin siistijähän siinä, tuttu mies. Keppi kädessä, roskapussi toisessa, katse hamuillen tienpiennarta, josko jostain sattuisi silmiin roskia. Sattuihan niitä. Nurmikolla näkyi rutattuja energiajuomatölkkejä, tyhjiä kolmioleipäpakkauksia ja paperia.


Siinä sumuisella pyörätiellä ehdimme työkiireistämme huolimatta parantaa hetken maailmaa. Löysimme muutaman ratkaisun pulmaan, joka meitä molempia on pitkään askarruttanut. Se iso pulma kuuluu: Mitä muuta tekemistä mopoikäisille keksisi kuin alakoulujen tienoilla hengailemisen? Miten tuon ikäpolven saisi ymmärtämään, että omat jäljet täytyy siivota, ettei pienten alakoululaisten tarvitsisi aloittaa koulupäiviään roskien keskellä?


Kesällä pohdin samoja aiheita tekstissäni Moponuoret, nuo kotikujien häiriköt(kö)? Vieläkin muistan, miten taaperoni ihastellessa nuorten mopoja ja taputellessa niiden renkaita yksi kerrallaan, eräs nuori tyttö sanoi kaverilleen: "Kerranki joku tulee tolleen, eikä huuda heti: Mä soitan poliisit."
Jäin silloin miettimään, miksi joku soittaisi tilanteeseen poliisit.


Tietysti helpoin ratkaisu on uhata virkavallalla, kun alakoulun pihan valtaa pärisevät mopot kuljettajineen. Uskon kuitenkin, että poliiseilla lienee tärkeämpääkin puuhaa kuin hätyytellä pois nuoria, jotka lopulta, tarkemmin tilannetta tutkaitua, eivät ole rikoksia tekemässä. Kunhan viettävät aikaa ja sotkevat paikkoja juuri siellä, mistä virkaintoisimmat ohikulkijat hätyyttelevät heitä pois. Ja mistä he eivät lähde, kiusallaankaan, vaan tulevat joka päivä uudelleen ja uudelleen. Silmät seuraten jokaista aikuista ohikulkijaa: "Huomaatko meidät? Näetkö, olemme täällä! Jos et välitä, jätämme jälkeemme sotkun."


Niin. Siinä taitaa piillä ongelman ydin. Me aikuiset emme välitä. Nuoret ovat aina tiellä; he sotkevat, he pitävät liikaa ääntä ja haisevat pahalle. Mopoikäiset, pois tieltä!


Kaikki eivät tavoittele sitä maajoukkuepaikkaa jääkiekossa. Jokainen ei ole se valmentajan suosikki, joka saa jakamatonta ihailua treeneistä toiseen. On paljon nuoria, jotka kipuilevat lapsuuden jäädessä pikkuhiljaa taakse, mutta aikuisuuden vielä odottaessa monen mutkan takana. Mihin minä kuulun? Missä saan olla oma itseni? Missä minua arvostettaisiin tällaisenani?


Omat poikani kasvavat kovaa vauhtia. Nuorempi on vasta parivuotias, mutta ihailee jo nyt silmät kirkkaina kaikkia mopoja. Hän ainakin on yksi tulevaisuuden moponuorista. Toivon, että omille pojilleni löytyy paikka tästä maailmasta myös sitten, kun he ovat nuoria. Lupaan itselleni, heille ja heidän kavereilleen, että jos ei mistään muualta löydy paikkaa, meille saa tulla ja olla vaan, ihan vaan olla. Sillä tavalla kuin nuoret ovat. Yhdessä. Läjässä. Hengaillen ja jutellen. Mopoja rassaten.


Minä välitän ja toivon, että nuoret pysyisivät näkyvissä. En toivo, että he tekevät kiusaa ja valtaavat alakoulujen pihat niitä sotkien, vieden pienemmiltä leikkipaikan. Toivon, että heille jokaiselle olisi tilaa tässä maailmassa.


Mutta siihen ratkaisuun. Nuorisotilojen täytyisi olla auki ympäri vuoden! Siihen olisi löydyttävä jostain rahoitusta tai vapaaehtoista porukkaa. On löydyttävä paikka, johon nuoret saavat tulla luvan kanssa mopojaan rassaamaan ja niillä kruisailemaan. Ilman heitä "Pois tieltä!" -pyytäjiä. Ehkäpä ne roskatkin menisivät roskiin kuin itsestään, kun jokainen saisi olla juuri sitä, mitä on.