Onko jokaiseen asiaan pakko olla mielipide? Tätä kysymystä olen viikkokaupalla pyöritellyt mielessäni, välillä aktiivisemmin ja välillä sen unohtaen. Mistä tämä kysymys kumpuaa? Yritän avata sitä kirjoittamalla - jospa siihen löytyisi vastauksia poukkoilevasta ajatukseni virrasta.
Lopetimme puolisen vuotta sitten paperisen sanomalehden tilaamisen. Se tuntui turhalta ensinnäkin siksi, että uutisten virta sähköisessä muodossa on niin valtava ja nopea. Moni juttu tuntui aamun lehteä selatessa jo moneen kertaan pureskellulta, kun siihen oli törmännyt yhdellä ja toisella nettisivulla tai jonkun jakamana ja tykkäämänä. Toisekseen laskimme säästävämme niin ja niin monta euroa, kun lehteä ei tilata, kolmanneksi yritin perustella lopettamista ympäristösyillä ja neljänneksi ajankäytöllä; lehden tilaaminen ja siitä maksaminen jollain tavalla velvoitti lukemaan sen kannesta kanteen, kun nettiä selatessa voi ilmaiseksi ja nopeasti vilkaista otsikon, vilauttaa turhalta tuntuvat tekstit silmien edestä ja avata näkyviin vain niitä juttuja, jotka kolahtavat. Parhaimpiin voi syventyä oikein kunnolla ja ilmaista muillekin: tällaista löysin, suosittelen!
Lehdensivujen kääntelemisen sijaan olen sekä aamu- että iltapalalla ja kaikissa mahdollisissa toimettomissa väleissä tarttunut aivan neuroottisesti iPadiin. Onkohan erilaisten sivustojen uutiset päivittyneet, mitä kaverit jakavat ja mistä tykkäävät? Mitä mieltä olen tästä, entä tuosta tai tuosta? Jakaisinko, tykkäisinkö, kommentoisinko...? Aina uudestaan käsi on tarttunut joko puhelimeen, iPadiin tai olen istunut tietokoneen ääreen. Okei, teinhän juuri ruuan ja perhe on ruokittu, tiskipöytä on kiiltävä, levitin pyykit kuivumaan, niin lapsi saa huomennakin puhdasta päälle... Otan tämän hetken itselleni. Hetkinen. Siis itsellenikö?
Uutisten virrasta olen poiminut syksyn mittaan muiden muassa nämä aihepiirit:
- Pyöräilijöiden ja autoilijoiden sekä vakavia konkreettisia että henkisiä ja asenteellisia yhteentörmäyksiä. Saanko olla ihan siinä keskellä ja ajella pyörällä tai autolla omaan tahtiini, ilman mielipidettä?
- Ensin kuvia pakolaisista kaukana jossain, täysissä veneissä, huuhtoutuneina rannalle tai valtavina vaeltavina massoina maalaismaisemien keskellä. Nyttemmin turvapaikanhakijoiden päästyä omaankin maahan, kuviin ovat tulleet SPR, vapaaehtoiset auttajat, kirkko, turvapaikanhakijoiden puolustaminen ja toiselta puolelta Suomen liput, leijonamerkit, suomalaisten oikeuksien puolesta mielensä osoittaminen. Saanko olla molempien puolella, tilanteen mukaan? Ymmärrän niin hyvin sekä todellista turvaa tarvitsevien hädän kuin myös sen, että Suomessakin on paljon hätää, köyhyyttä ja kärsimystä. Voinko olla hiljaa ja vain ajatella pienessä päässäni, mitä haluan?
- Hallituksen kaavailemat leikkaukset ja ministereiden säästämistalkoisiin kutsuvat puheet vastaan sairaanhoitajien ja tehdastyöläisten mielenilmaukset. Viekää vaan, minunkin pienestä palkastani! Kyllä minä pärjään. Onhan se järjetöntä, että lomarahaakin saa ja voisinhan jaksaa pidempää päivääkin, talkoisiin koko Suomi! Tai miten kehtaattekaan, kun samaan aikaan pidätte omista eduistanne rikkaina kiinni - te päättäjät ette ymmärrä tavallisten suomalaisten arjesta mitään. Äh, saisinko olla ajattelematta? Onko pakko joka päivä jauhaa tätä samaa asiaa? Tai hetkinen, nythän ne ovatkin jo aivan toista mieltä! Mitä mieltä minä nyt sitten olen?!
- Armeijassa on huolestuttu siitä, että alokkaiden joukossa on enenevässä määrin nuoria, jotka eivät osaa kommunikoida keskenään. Tai uutinen, jossa kerrottiin, että kolmivuotiaissa on yhä enemmän sellaisia lapsia, jotka tarvitsevat puheterapiaa. Voi ei! En yleistä, näissä uutisissa puhuttiin pienestä vähemmistöstä. Mutta silti - mihin kaikkeen tämä älypuhelinten ynnä muiden käyttö johtaa? Siis pahimmillaan, kun onhan niissä niin paljon hyvääkin. Vai mitä mieltä lopulta olen tästäkin?
- Anneli Auer ja hänen edesmenneen miehensä kohtalo. Niin, olenhan koko ajan ajatellut, ettei noin ilmeetön ja eleetön nainen voi olla syytön. Hienoa, että juttuun löytyy uusia todisteita, hyvä sinä tuntematon kapellimestari! Mutta onko siltikään pakko tuoda juttua taas julkisuuteen spekuloitavaksi?
Pienten aivojeni sopukoissa olen yksinkertaisena ihmisenä antanut itselleni luvan olla olematta mitään mieltä. Olen antanut uutisten virran tulla ja mennä. Olen antanut monenlaisen nettikeskustelun tulla ja mennä. Olen lukenut otsikoita, syventynytkin johonkin, mutta jättänyt asiat sillensä. Vai olenko sittenkään? Kun kerran ahdistun ja hikeennyn ja olen niin valtavan koukussa uutisvirtaan? Ja kun kerran ääneen kotonakin puhisen uutisia nähdessäni tai kuullessani?
Kunpa pääsisin valtavasta ja nopeasta sähköisten uutisten virrasta omien ajatusteni hitaille poluille! Lupaan itselleni, että yritän opetella olemaan tarttumatta iPadiin ja käyttämään puhelinta enimmäkseen vain sen alkuperäiseen tarkoitukseen. Olen melko varma ja oikeastaan luotankin siihen, että some-tauko auttaisi minua myös siinä, että alkaisin taas löytämään omia mielipiteitä.
