#armoa!

Onko sinulla ollut elämässäsi tilanne, että olet yllättäen jonkun vakavan edessä? Ehkä tapahtui joku onnettomuus, ehkä menetit työpaikan, ehkä sairastuit, ehkä joku sinulle läheinen ihminen kuoli? Miltä se tuntui? Löysitkö tilanteesta armoa?


Minä olen sairastunut vakavasti, pysyvästi. Sairauteni on sellainen, että minua on kehotettu opettelemaan epävarmuuden sietämistä, koska sitä on oleva loppuelämäni. Kyselen mielessäni vähän väliä: Miksi? Miten selviän tästä eteenpäin? Miten lapsille käy, kasvaako heistä tasapainoisia kansalaisia sairaan äidin hoidossa? Pärjäänkö taloudellisesti, jos joudun jäämään työelämästä pois? Ja syvällä sisimmässäni huudan, sydäntäni ruttuun rutistaen: Armoa!


Olen aiemmin ajatellut, että elämäni paras sijoitus on se, kun pidän hyvää huolta kunnostani. Kun ulkoilen ja liikun säännöllisesti ja syön terveellisesti, pysyn hyvässä vireessä. Kun kunto on hyvä, jaksan perheen eri vaiheissa, työelämän paineissa ja olen vielä eläkkeellekin jäädessäni yhtä rautainen nainen kuin oma äitini tänään. Hän on yli seitsemänkymmenen ja edelleen reippaampi ja nuorekkaampi kuin moni nuorempikaan. Mutta. Viimeistään nyt olen oppinut, etten voi itse mitään silloin, kun Jumala on päättänyt toisin. Kuntoilemiseni ei auttanut. Pyrkimiseni parempaan elämään ei auttanut. Sairastuin.

Pyydän armoa. Auta minua, Jumala! Edes sen verran, etten suistu liian nopeasti alas! Edes vielä muutaman vuoden, että jaksan poikieni kanssa!

Viime vuosi oli kirkossa reformaation juhlavuosi. 500 vuotta sitten Luther julkaisi 95 teesiä anekaupan väärinkäytöksiä vastaan. Juhlavuoden otsikko oli Armoa2017! Koko juhlavuosi hienoine otsikoineen meni minulta ohi. Olin sopivasti hoitovapaalla ja kirkontyön kiireistä pois. Sitä enemmän olen huutanut tuota armoa nyt. Siitä nämä ajatukset kumpuavat.

Olen opetellut luottamaan, että Jumala on aina valmiina rakastamaan minuakin, juuri tällaisenani, heikoimmallakin hetkellä. Jumalan armo ei tee minusta virheetöntä eikä tarkoita sitä, että saan heittäytyä vastuuttomasti sen varaan lillumaan. Mutta saan luottaa, että sen armon varassa jaksan vaikeimmankin päivän eteen tuomat haasteet. Armon varassa uskallan enemmän kuin luulinkaan.

Vaikeneminen on kultaa

Kuva: Pixabay

Ajatukseni kulkevat tänään vinhaa vauhtia ristiin rastiin. Viimeaikoina on tapahtunut paljon sellaista, joka on saanut mieleni maisemat vilisemään tuhatta ja sataa osoitteesta toiseen. En pysy perässä millään.

Haluaisin tietää mielettömästi lisää yhdestä jos toisesta asiasta. Haluaisin selittää monelle ihmiselle omaa toimintaani ja kuulla sitten heidän näkökantansa. Haluaisin istua alas muutaman minulle niin rakkaan ihmisen kanssa, yksi kerrallaan ja kysyä: "Mitä kuuluu? Missä mennään? Miten tähän on tultu?" Mielessäni risteilevät ajatukset ovat monet sellaisia, joista saisi mehukasta jutunjuurta kenen tahansa kanssa. Asioita voisi kunnolla riepotella ja repiä palasiksi, liimata uudelleen kiinni ja rikkoa taas. Pidätän itseäni. Eihän kaikki minulle edes kuulu!

Keskustelin hetki sitten puhelimitse erään ystäväni kanssa. Hän pohti asioita, mitä moni muukin meistä aika ajoin pohtii: "Millä sävyllä ja mitä kaikkea minusta puhutaan? Mikä on minun paikkani yhteisössä, johon kuulumme?" Pysähdyin tähän ja tunsin pakottavan tarpeen kirjoittaa.

Tiedän itse olleeni elämänvalintojeni vuoksi juorujen kohteena. Muut ovat yrittäneet järjestää elämääni ja tekemisiäni oikealle tolalle, kun heidän mielestään en ole toiminut oikein. Tekemisiäni on vatvottu kahvikupposten äärellä, mokilleni on naureskeltu, valintani tuomittu. Sen tiedostaminen on tuntunut pahalta, likaiselta. Se on opettanut ajattelemaan: "Puhukoot, mitä puhuvat. Pääasia on, että itse elän rehellisesti ja tiedän, mikä on totuus." Se on myös hillinnyt omaa intoani juoruta.

Ammattini vuoksi olen saanut opetella vaikenemisen taitoa. Diakonina minua sitoo ehdoton vaitiolovelvollisuus. Kohtaamaltani ihmiseltä on saatava kirjallinen lupa, jos jostain syystä joudun viemään hänen asiaansa kollegoilleni tai muille tarvittaville ulkopuolisille. Niinpä töissä vaikeneminen tuntuu ihan itsestään selvältä. Kun en voi puhua, en puhu.

Kaikesta huolimatta muistan ihan tarkalleen tilanteita, joissa on täytynyt tehdä kovasti ajatustyötä, että olen saanut pidettyä kieleni kurissa. Olen tiennyt jotain, mitä toinen ei. Minulla on ollut salaisuus, mehevä juttu. Aina en ole onnistunut, vaan juttu on lipsahtanut. Hupsista, tuosta noin vaan! Kertakaikkiaan, salaisuuksien tallettaminen taitaa olla yhtä vaikeaa kuin kullan löytäminen!

I´m gonna let it shine!

Kuva: Pixabay

Kaikki on niin suhteellista. Oman elämän suuretkin murheet näyttävät pieniltä, kun avaa silmänsä. Kun katselee maailmaa, vastaantulijoita ja kanssaihmisiä ilman omia suodattimia, näkee enemmän. Näkee ihmisiä, erilaisia Luojan luomuksia. Kaikki samalla viivalla. Annetaan kaikkien kukkien kukkia, koska omana itsenämme me jokainen kukimme parhaiten!

Jokaisessa meissä on valtavan paljon hyvää. Kun sen hyvän antaa tulla esiin, voi kokea ihmeellistä lämpöä sisimmässään. Kun hymyilee vastaantulijoille, saa aurinkoisia katseita takaisin - tai noh, täällä Pohjanmaalla saa ehkä enemmän kysyviä katseita. Siltikin, kannattaa hymyillä! Kun juttelee itselleen mukavia asioita, useampi kuljettu askel on kevyempi. Lapsellista, mutta totta. Itse koettua. Kokeile sinäkin!

Olen tehnyt yhden uudenvuoden lupauksen. Annan valoni loistaa! Anna sinäkin.

Nämä ajatukset syntyivät, kun kuulin tämän ihanan laulun. Valitettavasti en löydä sitä ilman linkissä mukana näkyvää videota, joka vähän sekoittaa ainakin omia ajatuksiani. Hyvään suuntaan, mutta siltikin - pelkkä laulu ja juuri tämä tulkinta, on itsessään valtavan kaunis. Kuuntele vaikka silmät kiinni... ;)