Taas alkoi päässäni raksuttaa. Olen elänyt suurimman osan elämästäni, ensimmäiset kolme vuosikymmentä hyvin tiukan uskonnollisen kulttuurin ympäröimänä. Sosiaalistuin vanhoillislestadiolaiseen elämäntapaan sen kaikkine merkityksineen. Vaikka jotkut tuossa liikkeessä tapahtuvat asiat kirvelivät silmiäni, aiheuttivat korvien punoitusta, koputtelivat omaatuntoani ja ärsyttivät vipattelevaa menojalkaani, pysyin silti tiukasti sen systeemissä kiinni. Omantunnon ääni oli sammutettava ja opin kuuntelemaan "yhteistunnon" ääntä. Usein sanottiin, että omatunto on vääränlainen käännös Raamatun alkuperäiskielen sanasta, joka ruotsinkielelle on käännetty samvete. Yhteistunto on vanhoillislestadiolaisen ajatustavan mukaan uskolle turvallisempi kuin omatunto. "Näin me uskomme".
Kipuilin vuosikaudet. Lopulta tuntui, että silmien kirvelylle ja korvien punoittelulle on saatava loppu. Avasin omaatuntoani koputelleelle oven, annoin sydämeni äänen päättää ja päästin vipattelevan menojalkani irti. Pyrähdin vapauttavaan juoksuun. Tulin kaapista ulos!
Voi että, miten ihanalta tuntuu elää omaa elämää! Uskoa mahdolliseen maailman Luojaan niin kuin se hyvältä tuntuu. Siksi voin ymmärtää valtavan hyvin, mitä kaikkea tuon pörssiyhtiön johtajan vapauttava hymy merkitsee. Miten paljon menneeseen liittyy kipuilua ja salaisuuksia, valhetta sekä itselle että muille ja piilottelemista.
Kun ihminen saa elää omaa elämäänsä ja olla oma itsensä, vapautuu.
Kuva: Pixabay
