Mä herään eloon, eloon, eloon!

 Eloon, iloon, elämään! 

Onpas pitkä aika, kun viimeksi olen tällä palstalla puhunut. Elävässä elämässä siitä on kulunut lähes kolme vuotta! Mutta omassa mielessäni tuntuu, että ihan äskenhän se oli... 

Minulle ja minussa on tapahtunut valtavan paljon. Isoja muutoksia. 

En ole pystynyt kirjoittamaan. 

Ehkä mä täältä. Pikkuhiljaa herään eloon uudelleen. Eloon, iloon ja elämään, niin kuin Tuure Kilpeläinen laulaa tässä ihan valtavan riemukkaassa biisissään.  

Alan taas kirjoittaa. Kerron, mitä kulkiessani ajattelen. 

Oletko jaksanut odottaa? Pysytkö mukana, vaikka moni asia on toisin? Lähdetkö uutena mukaani, vaikket tiedä menneestä? Joka tapauksessa: ihanaa, että olet!

Iloista kevättä sinulle! 

Enkeli ilman siipiä

Oletko joskus kohdannut enkelin?

"Typerä ja lapsellinen kysymys", ajattelee joku. "Voi, miten ihanaa, uskotko säkin enkeleihin", ajattelee toinen.

Olin aamulla hipihiljaisella toimistolla, kun yllättäen kuulin käytävältä puhetta. "Ei täällä ketään oo!" Huutelin takaisin: "On täällä!" Eräs työtoveri siellä epätoivoisena etsi apua pimeästä rakennuksesta ja tulikin ääneni perään heti kysymään avainta lukossa olevaan tilaan. "Kun mulla ei oo just tota, mitä siihen tarvitaan." Annoin avainnippuni ja tarjosin apua. Pian hän palasi ja sanoi: "Kiitos! Sä oot niinku enkeli. Sulta puuttuu vaan siivet!"

Voi, miten monta kertaa ihan tavallisessa arjessa voi kohdata enkelin. Enkä tarkoita nyt taivaallisia siivekkäitä, vaan meitä mahdollisimman tavallisia maan tallaajia. Jokainen kaunis sana, lämmin hymy, iloinen tervehdys, huomioiva katse tai totta tarkoittava kysymys: "Mitä kuuluu?", voi olla vastaanottajalle enkelimäisen tärkeä. Se voi muuttaa päivän suunnan ja antaa energiaa pitkälle eteen päin.

Kun palasin iltapäivän kotikäynniltä takaisin toimistolle, minua oli vastassa kaksi työkaveria. "Hei, meillä ois sulle täällä jätskiä!"

Laitetaan hyvä kiertämään! Enkelimäisiä tekoja ei ole koskaan liikaa.

Älä pelkää, äläkä luovuta! Pystyt kyllä siihen!

Hulluista hulluin idea lähti kypsymään mielessäni viime kesänä. Minua pyydettiin soittamaan erääseen vihkitilaisuuteen Oulun tuomiokirkkoon. Häkellyin. ”Ei, siihen en pysty! En nyt, enkä ehkä enää koskaan.”

Olin neljäsluokkalainen, kun aloitin sellonsoittoharrastukseni. Pitkälle ensimmäisiin työvuosiini saakka harrastukseni oli aktiivista ja kävin eri kotipaikkakunnillani myös musiikkiopiston soittotunneilla. Sello oli minulle jossain vaiheessa paras ystäväni. Kukaan muu ei ymmärtänyt minua kuin soittimeni. Olivatpa tunteeni sitten riehakkaita kuin etelän lämmin kesäyö tai synkkiä kuin syyspimeässä myrskyävä meri, sain ne selloni kautta purettua.

Oma sello on ollut minulle tärkeä myös siksi, että olen hankkinut sen ensimmäisillä tienesteilläni. Siivosin nuorena tyttönä toimistoja, tehtaita, ravintoloita, pubeja, porraskäytäviä ja saunoja kaikki viikonloput ja loma-ajat, voidakseni kerran kuussa kiikuttaa sovitun summan soitinliikkeeseen Pitkäkadulle. Käsinkirjoitetut kuitit ovat edelleen tallessa.

Ensimmäisen lapseni synnyttyä 2008 rakas harrastukseni jäi lähes kokonaan. Selloni roikkui seinällä vuosikaudet. Kerran, pari vuodessa sitä soittelin, kun joku työtovereista pyysi soitinryhmiin mukaan tai tilaisuuksiin avustamaan. Aina, kun lupasin, esiintyminen hävetti. Soittimeni oli pölyinen, sen ääni tunkkainen, sormeni eivät lämmenneet eikä sieluni oikein auennut.

Aika kului. Joulukuussa 2017 sain pysäyttävän tiedon: minulla saattaa olla ms-tauti. Tammikuussa diagnoosi vahvistui. Olin vuosikaudet ollut ajoittain selittämättömän uupunut, kärsinyt tasapainohäiriöistä, huimauksesta, lihasten väsymisestä ja puutumisesta. Diagnoosin mukana kaikki epämääräisyys sai selityksen, mutta samalla iski voimakas pelko tulevaisuudesta. Miten ihmeessä selviän? Tässäkö kaikki olikin?

Alkujärkytyksen jälkeen olen pikkuhiljaa uskaltanut katsoa tulevaisuuteen avoimemmin. Olen opetellut ajattelemaan, että jokainen hetki on tärkeä. Haluan elää sen niin hyvin kuin osaan ja jaksan. Haluan olla olemassa juuri sellaisena kuin olen.

Mutta takaisin viime kesään. Soittaisinko vihkitilaisuudessa? Osaisinko? Kestäisivätkö käteni harjoittelua? Jaksaisinko? Uskaltaisinko? Entä jos lupaudun ja sitten yhtäkkiä sairauteni vie minut vielä huonompaan kuntoon? Kaikista epäilyistäni huolimatta päätin yrittää.

Laskin sellon seinältä roikkumasta syliini, puhaltelin paksun pölykerroksen pois, silittelin liinalla punaruskean puupinnan puhtaaksi ja virittelin löystyneet kielet tarkkaan vireeseen. Keräsin lapsuus- ja nuoruusvuosien nuottipinkasta helpoimmat ja yksinkertaisimmat kappaleet ja tekniikkaharjoitukset. Halusin aloittaa alusta.

Kului muutama viikko. Huomasin, miten hengitykseni alkoi taas kulkea musiikin tahtiin. Ilmoille kaikuvat sävelet ja soittimen kumina rintaani vasten hoitivat särkynyttä sieluani. Tajusin, että tätä minulla oli ollut valtava ikävä. Ja että haluan taas soittaa ja tuoda soittamalla iloa myös muille. Vastasin esiintymispyyntöön: ”Kyllä, tulen mielelläni.” Sitten laitoin sähköpostia Valtteri Tuomistolle. Lähtisitkö mukaan säestämään, kun minulla on tällainen idea? Kuulostaako aivan hullulta?

Valtteri innostui heti. Ja tässä sitä nyt ollaan!

Olet lämpimästi tervetullut kuuntelemaan
Musiikkia illan hämärtyessä
Vaasan Palosaaren kirkkoon 9.11. klo 18.

Olen särkynyt elämäni aikana monta kertaa. Jostain on kuitenkin aina löytynyt voimaa koota palaset uudelleen yhteen ja jatkaa eteen päin. Tiedän, että kaltaisiani on paljon. Omistan illan meille kaikille särkyneille.

En toivo, että tulet laskemaan virheitäni tai kritisoimaan soittotekniikkaani, koska on itsestään selvää, että virheitä tulee ja tekniikkani kaipaa kovastikin treenaamista. Olen amatööri ja harrastelija, en ammattilainen.

Toivon, että saat illan aikana voimaantua ja hoitua sävelten tahdissa. Toivon voivani rohkaista siihen, että joka päivä on uusi mahdollisuus. Sinäkin voit, kun vain uskallat yrittää!

Kutsun iltaan myös Sinua, joka et ehkä syystä tai toisesta halua tavallisesti osallistua konsertteihin. Ehkä koet, ettet kykene istumaan rauhassa paikallasi. Ehkä hengityksesi on äänekästä. Ehkä et ole varma, jaksatko istua alusta loppuun saakka. Ehkä häpeät sitä, etteivät vaatteesi ole tarpeeksi hienot.

Tähän tilaisuuteen voit tulla juuri omana itsenäsi!

Ole oma itsesi, oo, oo, ii!

Silmiini sattui aamukahvia juodessani ja kännykän näyttöä selaillessani uutinen, jossa kerrottiin erään ruotsalaisen pörssiyhtiön johtajan kertoneen julkisesti sukupuolenkorjauksestaan. Jutun kuvassa hän hymyilee vapautuneesti. Hymy on niin aito, että se tarttui minuun ja kyseisen ihmisen hyvä olo välittyi tänne supisuomalaisen kotimme pikkukeittiöön saakka. Laskin kännykän kädestäni, nousin kahvikupposeni äärestä ja aloin hokea ääneen: "Ole oma itsesi, oo, oo, ii! Ole oma itsesi, oo, oo, ii..." Joo, olen höppänä! Viimeistään nyt tiedät sinäkin sen.

Taas alkoi päässäni raksuttaa. Olen elänyt suurimman osan elämästäni, ensimmäiset kolme vuosikymmentä hyvin tiukan uskonnollisen kulttuurin ympäröimänä. Sosiaalistuin vanhoillislestadiolaiseen elämäntapaan sen kaikkine merkityksineen. Vaikka jotkut tuossa liikkeessä tapahtuvat asiat kirvelivät silmiäni, aiheuttivat korvien punoitusta, koputtelivat omaatuntoani ja ärsyttivät vipattelevaa menojalkaani, pysyin silti tiukasti sen systeemissä kiinni. Omantunnon ääni oli sammutettava ja opin kuuntelemaan "yhteistunnon" ääntä. Usein sanottiin, että omatunto on vääränlainen käännös Raamatun alkuperäiskielen sanasta, joka ruotsinkielelle on käännetty samvete. Yhteistunto on vanhoillislestadiolaisen ajatustavan mukaan uskolle turvallisempi kuin omatunto. "Näin me uskomme".

Kipuilin vuosikaudet. Lopulta tuntui, että silmien kirvelylle ja korvien punoittelulle on saatava loppu. Avasin omaatuntoani koputelleelle oven, annoin sydämeni äänen päättää ja päästin vipattelevan menojalkani irti. Pyrähdin vapauttavaan juoksuun. Tulin kaapista ulos!

Voi että, miten ihanalta tuntuu elää omaa elämää! Uskoa mahdolliseen maailman Luojaan niin kuin se hyvältä tuntuu. Siksi voin ymmärtää valtavan hyvin, mitä kaikkea tuon pörssiyhtiön johtajan vapauttava hymy merkitsee. Miten paljon menneeseen liittyy kipuilua ja salaisuuksia, valhetta sekä itselle että muille ja piilottelemista.

Kun ihminen saa elää omaa elämäänsä ja olla oma itsensä, vapautuu.

Kuva: Pixabay

Samassa veneessä - ajatuksia työstä

Minulla on käynyt ihan mieletön säkä. Nimittäin siinä, että olen aivan uskomattoman ihanan työporukan jäsen.


Olen pitkän aikaa, sanotaanko viime keväästä saakka ajatuksissani karttanut työpaikkaani. Se on jännä tunne. Olen tullut töihin, mutta en ole halunnut antaa itseäni sen vietäväksi. Ymmärrätkö?


Teen työtä, joka imee mukaansa. Kun työvälineenä on oma persoona ja oikeastaan siinä kaikki, ja jos pidättelee koko ajan niin, ettei anna itseään työn vietäväksi, työn tekeminen on itse asiassa aika hankalaa. Kun työvälineenä olen minä itse kaikkineni, olisi pystyttävä heittäytymään tilanteeseen kuin tilanteeseen, silti ammattitaitonsa säilyttäen.


Silloin, kun yksityiselämässä jokin yksittäinen tai useampi tekijä vaatii paljon, eväät käy vähemmiksi jakaa muualle. Tämä on johtanut siihen, että minun on täytynyt pidätellä töissä. Etten innostuisi, etten kuluttaisi vähäisiä voimavarojani, koska ne olisivat silloin pois perheeltäni ja kodiltani.


Tasapaino. Se kait se lienee kaikkein tärkeintä. Että löytäisi tasapainon työn ja vapaa-ajan väliltä. Jos jompikumpi kuluttaa liikaa, se on toiselta pois.


Alitajuntani on tehnyt sen, että aloin karttaa työpaikkaani henkisesti. Aloin epäillä.


Teen työtä kirkossa, kirkon jäsenenä. Aloin epäillä työpaikkani mielekkyyttä. Se johti siihen, että moni asia rupesi tympäisemään, monet kasvot alkoivat ottaa päästä. Eikö täällä mikään mene eteen päin? Samaa, samaa, samaa... Vuodesta toiseen. Aloin epäillä uskoani. Miksi juuri kristinusko? Miksei hindulaisuus tai joku muu? Olen pohtinut, että jos eroan kirkosta, menettäisin työpaikkani, koska työni edellyttää kirkon jäsenyyttä. Olen etsinyt muita työmahdollisuuksia...


Käteeni tarttui kirja vuodelta 1988. Sieltä sattuivat silmiini sanat:


Jumalani
kutsuessasi minut opetuslapseksesi
pyysit minua
rakastamaan ihmisiä
ja pitämään sen
mikä on oikeaa


Jumala, olen pahoillani
mutta tämä kaksoiskäsky on minulle mahdoton


Mitä enemmän rakastan ihmisiä
olen läsnä, kuuntelen
osallistun elämänkohtaloihin
joiden en toivoisi olevan kenenkään osa


sitä vähemmän osaan sanoa
mikä on oikein
aina ja ehdottomasti


sitä vähemmän haluan sanoa
tuo on varmasti väärin
nyt ja ikuisesti


Rakastaminen vie kaiken tietämiseltä terän


Jumalani
kutsuessasi minut opetuslapseksesi
pyysit minua
menemään kaikkeen maailmaan
ja julistamaan siellä sitä
mikä on totuus


Jumala, olen pahoillani
mutta tämä kaksoiskäsky on minulle mahdoton


Mitä kauemmas kuljen tutusta pihapiiristä
ylitän uusia rajoja
maantieteellisiä ja kulttuurisia
kohtaan outoja arvomaailmoita
iän, aseman ja poliittisen
kokemuksen värittämää


sitä vähemmän osaan julistaa
että oma totuuteni on ainoa ehyt ja oikea


sitä vähemmän edes haluan sanoa
että minun ja meikäläisten oivallus totuudesta
on tietämisen summa
kaikkia aikoja ja jokaista ihmistä varten


Näkeminen vie kaiken tietämiseltä mielen


Jumala, olen pahoillani
tai oikeastaan
olen hyvilläni
IA


Ah!
Tässä on niin hyvin sanottu se, mitä tunnen. Ja kuinka ollakaan, sanat on kirjoittanut Irja Askola kirjaan Matkaan naiset. Minua helpotti.


Olen fanittanut Irjaa siitä saakka, kun tulin hänet tietämään. Ihailen hänen tapaansa puhua ja kohdata kuulijansa, toinen ihminen. Irjakin on epäillyt! Saan minäkin epäillä.


Kerroin tunteistani tänä aamuna työporukalleni. Tunnustaminen auttoi. Kukaan ei tyrmännyt minua. Löytyi perään joku, joka kertoi olevansa aivan oikeassa paikassa.


Kun yksi on heikko, toinen voi olla vahva. Kun yhden voimat ja ideat loppuvat, toisella voi päin vastoin syntyä hetkessä uutta. Yhdessä mennään eteen päin. Samassa veneessä.

Pimeydestä valoon

Lukossa. 
Jumissa. 
Laput silmillä. 
Verhot kiinni. 
Syvällä. 
Pimeässä.
Tukehtumaisillaan. 
Ei mitään toivoa. 
Huomista ei ole.

Kun ihminen tarpeeksi uupuu, voiko mikään kuvata tunnelmia paremmin kuin nämä sanat?  

Olen kulkenut pitkän matkan. Raahautunut. Juuri silloin, kun luonto alkoi antaa merkkejään kevään tulosta, aloin itse vajota syvemmälle ja pimeämpään. Siitä on vain muutama kuukausi, mutta ne tuntuvat mielessäni pitkiltä vuosilta.

Muistan, miten kipeää sattui, kun joku lohdutti: "Onhan sulla väsyttävä elämäntilanne, kun sulla on vielä pieni poika." tai "Ota rauhallisesti." tai "Teet vaan sen, mitä jaksat." tai "Älä stressaa." tai "Sä näytät kuitenki niin hyvältä."

"Hitto!" teki mieli huutaa, "Mikä sinä olet sanomaan? Mä en jaksa! En jaksa yhtään mitään enkä ketään. Etkä sinä tiedä elämästäni ja tästä uupumuksestani pätkääkään. Et voi nähdä, mitä sisälläni tunnen. Et voi tietää, miten kaiken koen. Auta mua, äläkä vaan puhu!" Mutta onneksi sain tilanteissa pidettyä suuni kiinni. En loukannut ketään, ehkä? Kun en niin tarkkaan muistakaan.

Sain kuitenkin mahdollisuuden lepoon. Sitä uupunut tarvitsee. Lepoa ja rauhaa. Suojelua kaikilta aikatauluilta ja kiireiltä ja maailman murheilta. Olkoot sotet ja kikyt, kaatukoot hallitukset ja talot, satakoot tai paistakoot, syntykööt tai kuolkoot - uupunut ei jaksa reagoida...

Olen laahustanut ja levännyt. Tehnyt vain sen, mitä on ollut tehtävä, sillä aikataululla, mihin voimat ovat riittäneet.

Pikkuhiljaa. Tässä tänään. Kiristänyt vanne pään ympäriltä on hävinnyt. Kuristava tunne kaulalla on hellittänyt. Toivoa on alkanut näkymään ja huomistakin olen uskaltanut ajatella.

Mielessäni on silti hyvin vahvasti vielä se pimeys, josta löysin tunnelireitin valoon päin. Yritän rohkaista itseäni joka hetki:

"Elämä on suuri lahja.

Tämä tosiasia avautuu parhaiten sille,

joka uskaltautuu elämään 

luottamuksen ja toivon varassa."

Ulla Kauhanen

Vanhan ja viisaan naisen puhetta

Arvostan monia vanhoja, viisaita naisia. Heidän verkkaista ja lempeää puhettaan on aivan älyttömän mahtava kuunnella. Muutamia mainitakseni: Irja Askola, Tarja Halonen, Lenita Airisto... Heistä oikein huokuu sellainen rohkeus ja viisaus, jonka vain koko heidän elämänhistoriansa on voinut heille antaa. Siksi minusta on hauska välillä heittäytyä tällaiseenkin:

Kuvittele istuvasi jo vuosikausia vanhempana ja viisaampana, harmaahapsisena vanhuksena keinutuolissa. Miten neuvoisit nykyistä itseäsi? 

Minä sanoisin pilkettä silmäkulmassa, viisaan naisen pehmeällä äänellä:

• Ajattele oikeen tarkasti, mihin ja kehen kulutat energiavarasi. Pyytäjiä ja huutelijoita on vaikka kuinka paljon. Mutta muista se vanha sanonta; kun kumarrat yhteen suuntaa, väistämättä pyllistät toiseen. Noilla energioilla, jotka sulla nyt on, keskittyisin rakkaimpiin. Muut pärjää kyllä. Älä pyllistele omillesi!
• Ja hei, kato peiliin! Vielä sentään olet nuori - elämä on edessäpäin! Jos tänään tuntuu kurjalta, huomenna on uusi päivä ja uusi mahdollisuus. Peliä ei ole vielä menetetty... 

(Osallistuin muutama vuosi sitten maksulliselle verkkokurssille, jonka aikana kyseinen harjoitus opeteltiin. En muista kurssin nimeä enkä vetäjää, valitettavasti. Muuten voisin suositella sitä sinullekin. Tällä viikolla tuo harjoitus on pyörinyt mielessäni. Kun jotenkin joka paikkaa ahdistaa ja puristaa ja kolottaa.)