Kun aamulla talsin töihin päin, aikatauluni oli tavalliseen tapaan tiukka. Siitä huolimatta oli pysähdyttävä, kun sumun keskeltä erotin tien viertä hitaasti kulkevan neontakkisen miehen. Kaupungin siistijähän siinä, tuttu mies. Keppi kädessä, roskapussi toisessa, katse hamuillen tienpiennarta, josko jostain sattuisi silmiin roskia. Sattuihan niitä. Nurmikolla näkyi rutattuja energiajuomatölkkejä, tyhjiä kolmioleipäpakkauksia ja paperia.
Siinä sumuisella pyörätiellä ehdimme työkiireistämme huolimatta parantaa hetken maailmaa. Löysimme muutaman ratkaisun pulmaan, joka meitä molempia on pitkään askarruttanut. Se iso pulma kuuluu: Mitä muuta tekemistä mopoikäisille keksisi kuin alakoulujen tienoilla hengailemisen? Miten tuon ikäpolven saisi ymmärtämään, että omat jäljet täytyy siivota, ettei pienten alakoululaisten tarvitsisi aloittaa koulupäiviään roskien keskellä?
Kesällä pohdin samoja aiheita tekstissäni Moponuoret, nuo kotikujien häiriköt(kö)? Vieläkin muistan, miten taaperoni ihastellessa nuorten mopoja ja taputellessa niiden renkaita yksi kerrallaan, eräs nuori tyttö sanoi kaverilleen: "Kerranki joku tulee tolleen, eikä huuda heti: Mä soitan poliisit."
Jäin silloin miettimään, miksi joku soittaisi tilanteeseen poliisit.
Tietysti helpoin ratkaisu on uhata virkavallalla, kun alakoulun pihan valtaa pärisevät mopot kuljettajineen. Uskon kuitenkin, että poliiseilla lienee tärkeämpääkin puuhaa kuin hätyytellä pois nuoria, jotka lopulta, tarkemmin tilannetta tutkaitua, eivät ole rikoksia tekemässä. Kunhan viettävät aikaa ja sotkevat paikkoja juuri siellä, mistä virkaintoisimmat ohikulkijat hätyyttelevät heitä pois. Ja mistä he eivät lähde, kiusallaankaan, vaan tulevat joka päivä uudelleen ja uudelleen. Silmät seuraten jokaista aikuista ohikulkijaa: "Huomaatko meidät? Näetkö, olemme täällä! Jos et välitä, jätämme jälkeemme sotkun."
Niin. Siinä taitaa piillä ongelman ydin. Me aikuiset emme välitä. Nuoret ovat aina tiellä; he sotkevat, he pitävät liikaa ääntä ja haisevat pahalle. Mopoikäiset, pois tieltä!
Kaikki eivät tavoittele sitä maajoukkuepaikkaa jääkiekossa. Jokainen ei ole se valmentajan suosikki, joka saa jakamatonta ihailua treeneistä toiseen. On paljon nuoria, jotka kipuilevat lapsuuden jäädessä pikkuhiljaa taakse, mutta aikuisuuden vielä odottaessa monen mutkan takana. Mihin minä kuulun? Missä saan olla oma itseni? Missä minua arvostettaisiin tällaisenani?
Omat poikani kasvavat kovaa vauhtia. Nuorempi on vasta parivuotias, mutta ihailee jo nyt silmät kirkkaina kaikkia mopoja. Hän ainakin on yksi tulevaisuuden moponuorista. Toivon, että omille pojilleni löytyy paikka tästä maailmasta myös sitten, kun he ovat nuoria. Lupaan itselleni, heille ja heidän kavereilleen, että jos ei mistään muualta löydy paikkaa, meille saa tulla ja olla vaan, ihan vaan olla. Sillä tavalla kuin nuoret ovat. Yhdessä. Läjässä. Hengaillen ja jutellen. Mopoja rassaten.
Minä välitän ja toivon, että nuoret pysyisivät näkyvissä. En toivo, että he tekevät kiusaa ja valtaavat alakoulujen pihat niitä sotkien, vieden pienemmiltä leikkipaikan. Toivon, että heille jokaiselle olisi tilaa tässä maailmassa.
Mutta siihen ratkaisuun. Nuorisotilojen täytyisi olla auki ympäri vuoden! Siihen olisi löydyttävä jostain rahoitusta tai vapaaehtoista porukkaa. On löydyttävä paikka, johon nuoret saavat tulla luvan kanssa mopojaan rassaamaan ja niillä kruisailemaan. Ilman heitä "Pois tieltä!" -pyytäjiä. Ehkäpä ne roskatkin menisivät roskiin kuin itsestään, kun jokainen saisi olla juuri sitä, mitä on.
