Hauras ihminen

Ihminen on hauras kokonaisuus. Jos jokin kohta särkyy, saattaa mennä pitkään, ennen kuin tilanne korjaantuu. Lopputulos riippuu särkymiskohdasta ja haavasta.

Viime päivinä olen ajatellut erityisesti ihmisen rikkinäisyyttä. Kuinka paljon ihminen voi kestää? Kuinka paljon on pakko kestää ennen kuin särkyy? Saako särkyä? Kuka korjaa, jos menen rikki? Kuka hoitaa sielun haavoja, niitäkin joita kukaan ei näe? Niitäkin, joihin mikään lääke ei auta?

Olen kuullut tälläkin viikolla monta elämäntarinaa. Olen laulanut kahdessa kodissa ja mielessäni laulua, joka lohduttaa. Sanat ovat Liisa Pukkila-Pajusen:

"Olen särkynyt saviruukku, pala palalta murtui pois. Vain ihmettelin ja itkin, en millään murtunut ois. Sinä, Herra, minut murskasit, vaan talletit kaikki palat. Niin paljon minua rakastit, tahdoit uutta kokonaan. Anna savelle uusi muoto, tee minusta uusi ruukku, niin rakkautesi nyt näytät ja murtunutta käytät. Tahdon kertoa särkyneille: ei siruja heitetä pois. Kallista halpa savikin Mestarin kädessä ois."

Miksi kirjoittaisin?

Toisinaan tunnen tarvetta purkaa ajatuksiani kirjoittamalla. Kun kirjaimista, sanoista ja lauseista saa muodostettua sellaisia kokonaisuuksia, joilla voi ilmaista jotain, mikä sisältä kumpuaa, sitä tunnetta on vaikea kuvailla. 

Voisin kuvitella, että kirjoittamisessa on jotain samaa kuin maalaamisessa. Tekstilläkin voi maalata. Minä ainakin maalailen. Kirjoitan voidakseni maalata sanoilla sieluni maisemia näkyviksi.

Jokaisella on oma ainutkertainen elämänsä. Ainutkertaisuudessaan se kannattaa käyttää hyvin. Kirjoitan elämästäni ja sen ainutkertaisuudesta kiitollisena.