Tänä syksynä olen vuosien tauon jälkeen poiminut pakkaseen mustikoita ja - elämäni ensimmäisen kerran - vadelmia. Lapseni kanssa olen kyllä aiempinakin kesinä kuljeksinut mustikkamättäillä ja bongannut vadelmapuskia, mutta pitänyt tärkeänä sitä, että marjat saa syödä täydestä kourasta samantien suuhun. Siellä metsämättäillä ja oksien keskellähän ne marjat parhaalle maistuvat! Samalla voi aistia luonnon läheisyyden; kaikki ne tuoksut ja luonnon äänimaailma ja se rauha, mikä marjojen suuhunpoimimisessa on läsnä. Siinä rauhassa ei ole tulosvastuuta - ei ole ämpäriä, joka pitäisi saada täyteen tai poimuria, jonka täyttyessä miettii: montako poimurillista vielä pitää jaksaa?
Vuosien tauko marjastamisessa on tehnyt minulle hyvää. Huomaan, ettei marjapoimuri aiheuta mielessäni enää stressiä ja sen liikuttelu on leppoista puuhaa. Poimin marjoja kaikessa rauhassa ja lähden kotiin, kun en enää jaksa. Sillä ei ole väliä, montako litraa tällä kertaa sain. Jatkan taas toisena päivänä, jos huvittaa - tai sitten tämä jo riittää.
Eilen puin päälleni kumpparit, pitkät housut ja pitkähihaisen puseron, lämpimästä illasta huolimatta. Hyppäsin pyörän selkään ja lähdin etsimään vadelmia. Löysin! Siellä nokkosten, piikkisten oksien, hämähäkkien ja etanoiden keskellä oli ihanaa! Vadelma on niin täydellisen kaunis ja makoisa marja!
Jokaisesta marjasta iloiten mieleeni palasi yhtäkkiä lapsuudesta hassu runo. Isä hankki meille kotiin paljon satu-, laulu- ja runokasetteja. Niitä kuunneltiin kotitouhujen keskellä ja pitkillä automatkoilla. Tämä Marjatta Kurenniemen runo oli eräällä kasetilla:
"En tiedä mitään sievempää kuin vattumadon talo.
Punaiset seinät siinä on
ja katto, ja punainen valo
punaisen ruudun takaa
punaiseen kammariin paistaa.
Vattumato sohvalla istuu
ja punaista puuroa maistaa.
Kukapa voisi kuvitella
herkkuja ruokapöydän!
- Minäkin muutan vaapukkataloon,
kun tarpeeksi suuren löydän!"
sunnuntai 23. elokuuta 2015
perjantai 21. elokuuta 2015
Herätessäni
"Kiitos, kun tähän aamuun asti,
Herra, mua tahdoit varjella.
Suo mun tänään turvaisasti tietäs kulkea."
Herätessäni tänä aamuna ajatuksissani soi tämä veisuu. Olen kiitollinen siitä, että sain nousta laulaen.
Haen tänään puolisoni kotiin sairaalasta. Kiitos, että hän elää.
Sairaalasta on tullut meille tuttu paikka viimeisten vuosien aikana. Erityisen tuttu paikka tämän vuoden sisällä. Kun tiesin, että sairaalareissu on taas edessä, aloin kelata mielessäni samaa kaavaa kuin aina ennenkin. Mitäs sitten, jos hän kuolee? Ja sen ajatuksen jälkeen aloin suunnitella hautajaisia.
Tällä kertaa sain jotakuinkin tuon tutun ajatuskuvion rauhoittumaan. Ajattelin suhtautua sairaalareissuun nyt samaan tapaan kuin autonrenkaiden vaihtoon. Renkaita vaihdetaan vaan harvemmin.
Kirjoitin nämä ajatukset muistiin 25.7.2013
Herra, mua tahdoit varjella.
Suo mun tänään turvaisasti tietäs kulkea."
Herätessäni tänä aamuna ajatuksissani soi tämä veisuu. Olen kiitollinen siitä, että sain nousta laulaen.
Haen tänään puolisoni kotiin sairaalasta. Kiitos, että hän elää.
Sairaalasta on tullut meille tuttu paikka viimeisten vuosien aikana. Erityisen tuttu paikka tämän vuoden sisällä. Kun tiesin, että sairaalareissu on taas edessä, aloin kelata mielessäni samaa kaavaa kuin aina ennenkin. Mitäs sitten, jos hän kuolee? Ja sen ajatuksen jälkeen aloin suunnitella hautajaisia.
Tällä kertaa sain jotakuinkin tuon tutun ajatuskuvion rauhoittumaan. Ajattelin suhtautua sairaalareissuun nyt samaan tapaan kuin autonrenkaiden vaihtoon. Renkaita vaihdetaan vaan harvemmin.
Kirjoitin nämä ajatukset muistiin 25.7.2013
Kesän lapsi
Synnyin alkukesällä, eräänä aamuyönä. Alkukesällä, jolloin takana oli talven kylmä ja pimeä aika. Kevään kynnyksen yli oli jo astuttu kesään. Synnyin aikaan, jolloin koivunlehdet olivat jo kokonaisia, mutta niissä oli vielä herkkä keväänvihreä väri. Alkukesällä, jolloin ihmisen mielen täytti odotus.
Alkukesän villeys ja vapaus.
Synnyin aamuyönä. Aikaan, jolloin idäntaivas alkoi ruskottaa uuden aamun enteitä.
Silloin minä synnyin.
Olen elänyt aamu aamulta, kesä kesältä tähän päivään. Tämä päivä on tässä ja nyt.
Tässä minä elän.
Ja ajattelen.
Kirjoitin syntymäpäivästäni 24.7.2013
Alkukesän villeys ja vapaus.
Synnyin aamuyönä. Aikaan, jolloin idäntaivas alkoi ruskottaa uuden aamun enteitä.
Silloin minä synnyin.
Olen elänyt aamu aamulta, kesä kesältä tähän päivään. Tämä päivä on tässä ja nyt.
Tässä minä elän.
Ja ajattelen.
Kirjoitin syntymäpäivästäni 24.7.2013
Eräänä kesänä kaikki muuttui
En tiennyt sitä etukäteen. Jos olisin tiennyt, olisin ehtinyt varustaa itseni lujalla suojamuurilla. Sitä olen ajatellut. Että, jos olisin tiennyt. Mutta en. Eihän kukaan voi tietää niitä tilanteita etukäteen, jotka muuttavat koko loppuelämän. Siten en tiennyt minäkään.
Niin vain tapahtui. Kohtasin myyntimiehen, jonka kanssa tein elämäni majakkakaupat. Elämäni antoisimmat, mutta samalla kaikista rankimmat kaupat. Rakastuin. Ja kaikki muuttui. Ihanien, onnellisten ja täyteläisten aikojen halki. Kipeiden, viiltävien, tuskaisten ja raivokkaiden hetkien läpi. Tavallisten arkipäivien kautta. Itkun ja naurun voimin on tultu tähän päivään.
Rakastumisen aikoihin löysin kirjan, joka rohkaisi minua eteenpäin. Vaikeimpina hetkinä olen kerrannut sen rivejä. Olen muistellut sitä voimaa, jonka itsestäni löysin taistellessani ulkoapäin annettuja neuvoja ja ohjeita vastaan. Kuuntelin sydäntäni ja toimin sen mukaan, mikä tuntui minusta oikealta. Uskalsin elää ikiomaa elämääni. En toisten.
Toisinaan ajattelen, että onneksi en tiennyt etukäteen. Ilo ja onni, elämäntäyteläiset hetket ovat jatkuneet. Mutta niin ovat jatkuneet nekin hetket, jolloin päällimmäinen tuntemus on ollut kipu ja tuska. Vaihdellen.
Tommy Hellstenin kirjasta Muutos (Tommy Hellsten ja Kirjapaja Oy, Helsinki 2005)
"Aivan odottamatta törmäsin myyntimieheen.
Hän katsoi suoraan silmiin ja sanoi: Jopas sattui.
Veti salkustaan kuvan vanhasta majakasta
ja näytti: Osta pois.
Hätkähdin ja tunsin kuinka unelmani liikahti.
Kaksi tähteä syttyi taivaalleni.
Ei minusta majakanomistajaksi,
sanoin ja peitin haaveen vanhaan huopaan.
Merkiksi mitättömyydestä väänsin vielä käsiäni
ja katsoin maahan.
Mutta mies ei mennyt lankaan.
Kohotti huopaani ja nauroi:
Sinä jos kukaan itsellesi majakan tarvitset.
Sinä jonka isät merta kyntivät.
Villisti hyppi nyt unelma sisälläni,
kalisteli kiiltäviä kahleitaan
ja herätti lopulta nukkuvan tiikerin.
Keltaiset raidat välähtivät auringossa.
En tiedä mitä tapahtui
mutta minä heitin huovan lätäkköön,
puraisin kieltäni
ja pyysin saada katsoa kuvaa uudestaan.
Miksei, sanoin tiikerille joka
katsoi minua kuin vanhaa ystävää.
Komea on majakka, jykevää graniittia
ja linssi hohtavaksi hiottu.
Sitten kaivoin kuvetta ja kysyin
paljonko majakka maksaa.
Tiikeri laskosti innoissaan
vanhan huovan lätäköstä,
suoristi sen alta nousseen unelman.
Niinpä minä tein elämäni majakkakaupat.
Ja sisälleni piirtyi koko tähtitaivas."
Edellä kirjoitetun tekstin olen kirjoittanut muistiin heinäkuussa 2013. Sinä vuonna mieheni sairasti paljon. Rakastan puolisoani edelleen kepeästi, syvästi, kipeästi, lempeästi, intohimolla, hellyydellä...
Niin vain tapahtui. Kohtasin myyntimiehen, jonka kanssa tein elämäni majakkakaupat. Elämäni antoisimmat, mutta samalla kaikista rankimmat kaupat. Rakastuin. Ja kaikki muuttui. Ihanien, onnellisten ja täyteläisten aikojen halki. Kipeiden, viiltävien, tuskaisten ja raivokkaiden hetkien läpi. Tavallisten arkipäivien kautta. Itkun ja naurun voimin on tultu tähän päivään.
Rakastumisen aikoihin löysin kirjan, joka rohkaisi minua eteenpäin. Vaikeimpina hetkinä olen kerrannut sen rivejä. Olen muistellut sitä voimaa, jonka itsestäni löysin taistellessani ulkoapäin annettuja neuvoja ja ohjeita vastaan. Kuuntelin sydäntäni ja toimin sen mukaan, mikä tuntui minusta oikealta. Uskalsin elää ikiomaa elämääni. En toisten.
Toisinaan ajattelen, että onneksi en tiennyt etukäteen. Ilo ja onni, elämäntäyteläiset hetket ovat jatkuneet. Mutta niin ovat jatkuneet nekin hetket, jolloin päällimmäinen tuntemus on ollut kipu ja tuska. Vaihdellen.
Tommy Hellstenin kirjasta Muutos (Tommy Hellsten ja Kirjapaja Oy, Helsinki 2005)
"Aivan odottamatta törmäsin myyntimieheen.
Hän katsoi suoraan silmiin ja sanoi: Jopas sattui.
Veti salkustaan kuvan vanhasta majakasta
ja näytti: Osta pois.
Hätkähdin ja tunsin kuinka unelmani liikahti.
Kaksi tähteä syttyi taivaalleni.
Ei minusta majakanomistajaksi,
sanoin ja peitin haaveen vanhaan huopaan.
Merkiksi mitättömyydestä väänsin vielä käsiäni
ja katsoin maahan.
Mutta mies ei mennyt lankaan.
Kohotti huopaani ja nauroi:
Sinä jos kukaan itsellesi majakan tarvitset.
Sinä jonka isät merta kyntivät.
Villisti hyppi nyt unelma sisälläni,
kalisteli kiiltäviä kahleitaan
ja herätti lopulta nukkuvan tiikerin.
Keltaiset raidat välähtivät auringossa.
En tiedä mitä tapahtui
mutta minä heitin huovan lätäkköön,
puraisin kieltäni
ja pyysin saada katsoa kuvaa uudestaan.
Miksei, sanoin tiikerille joka
katsoi minua kuin vanhaa ystävää.
Komea on majakka, jykevää graniittia
ja linssi hohtavaksi hiottu.
Sitten kaivoin kuvetta ja kysyin
paljonko majakka maksaa.
Tiikeri laskosti innoissaan
vanhan huovan lätäköstä,
suoristi sen alta nousseen unelman.
Niinpä minä tein elämäni majakkakaupat.
Ja sisälleni piirtyi koko tähtitaivas."
Edellä kirjoitetun tekstin olen kirjoittanut muistiin heinäkuussa 2013. Sinä vuonna mieheni sairasti paljon. Rakastan puolisoani edelleen kepeästi, syvästi, kipeästi, lempeästi, intohimolla, hellyydellä...
keskiviikko 19. elokuuta 2015
Minäkö idoli - kenelle?
Minkälainen ihminen olen? Jos katselen toimintaani itse tai jos katsoisi kaikkea lapseni, puolisoni, ystävieni, sisarusteni, vanhempieni, tuttavieni, työtovereideni vinkkelistä? Mitä ihmettä taas pohdiskelenkaan? Ja miksi?
Olen elämän murroskohdassa. Esikoiseni aloitti juuri koulun, siirryin lomalta takaisin työelämään ja, mikä suurinta, perheeseemme odotetaan toista lasta. Usein muutoksen edessä tulee tarkasteltua omaa toimintaa ennen ja nyt, samalla kun miettii, miten tästä eteenpäin. Siinä yksi selitys.
Toinen selitys löytyy muutamista virkkeistä, joita eilisen ja tämän päivän aikana olen kuullut. Työtoverini kommentoi: "Kuka tahansa, joka eläisi sinun kanssasi, olisi varmasti hyvinvoiva." Optikko kysyi: "Oletko lempeä ihminen?" Työn kautta tutuksi tullut henkilö lähetti tekstiviestin: "Sinussa on sitä hyvyyttä ja sisäistä kauneutta. Ihailen sitä niin kuin fani ihailee idoliaan." Mieheni kommentti eilisaamulta: "Olet niin sievä." Lapseni moitteet tälle aamulle: "Sulla on niin lapselliset vaatteet ja en tykkää yhtään, kun sä meikkaat." Muistan samalla hänen kommenttinsa viime viikolta: "Sä oot maailman paras äiti, mutta et kuitenkaan ihan superäiti."
Olen ankara itselleni. Minun on helpompi moittia itseäni kaikesta siitä, mikä on mennyt jotenkin pieleen kuin olla tyytyväinen ja kehua hyvin sujuneista arkiaskareista. Niinpä näen itseni usein kärttyisenä, tiukkapipoisena, tyytymättömänä äitinä ja vaimona. Riittämättömyyden ja tyytymättömyyden tunne tulee siitä, kun yritän yhdistää äitiyden ja puolisona olemisen työelämään ja luottamustoimiin - puhumattakaan ystävistä tai sukulaisista.
Kunpa osaisin olla armollisempi itselleni. Olen yksi ihminen muiden joukossa. Niin kuin usein eläkeläispiirissä tai diakoniaruokailussa vakuutan seurakuntalaisille, voisin vakuuttaa itselleni:
"Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut.
Minä olen ihme, suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä."
Psalmi 139
Olen vakuuttanut, että jokainen meistä on yhtä arvokas ja Jumalan silmissä kaunis. Sellaisenaan. Tällaisenaan. Eräässä vanhainkodissa näytin jokaiselle muistisairaalle peiliä ja sanoin: "Tässä on aarre!" Lopuksi lauloin useaan kertaan lastenlaulua: "Kun Jumala sanallaan sinutkin loi, hän tarkoitti samalla näin: Sä arvokas oot, sä osaat ja voit, mä tällaisna rakastan sua." Lopulta muutama yhtyi hyräilemään säveltä. Samoin tein diakoniaruokailussa. Raavaan kadunmiehen silmäkulmaan valui kyynel. Sitä en unohda koskaan. Meistä jokainen on arvokas, aarre. Minäkin.
Olen elämän murroskohdassa. Esikoiseni aloitti juuri koulun, siirryin lomalta takaisin työelämään ja, mikä suurinta, perheeseemme odotetaan toista lasta. Usein muutoksen edessä tulee tarkasteltua omaa toimintaa ennen ja nyt, samalla kun miettii, miten tästä eteenpäin. Siinä yksi selitys.
Toinen selitys löytyy muutamista virkkeistä, joita eilisen ja tämän päivän aikana olen kuullut. Työtoverini kommentoi: "Kuka tahansa, joka eläisi sinun kanssasi, olisi varmasti hyvinvoiva." Optikko kysyi: "Oletko lempeä ihminen?" Työn kautta tutuksi tullut henkilö lähetti tekstiviestin: "Sinussa on sitä hyvyyttä ja sisäistä kauneutta. Ihailen sitä niin kuin fani ihailee idoliaan." Mieheni kommentti eilisaamulta: "Olet niin sievä." Lapseni moitteet tälle aamulle: "Sulla on niin lapselliset vaatteet ja en tykkää yhtään, kun sä meikkaat." Muistan samalla hänen kommenttinsa viime viikolta: "Sä oot maailman paras äiti, mutta et kuitenkaan ihan superäiti."
Olen ankara itselleni. Minun on helpompi moittia itseäni kaikesta siitä, mikä on mennyt jotenkin pieleen kuin olla tyytyväinen ja kehua hyvin sujuneista arkiaskareista. Niinpä näen itseni usein kärttyisenä, tiukkapipoisena, tyytymättömänä äitinä ja vaimona. Riittämättömyyden ja tyytymättömyyden tunne tulee siitä, kun yritän yhdistää äitiyden ja puolisona olemisen työelämään ja luottamustoimiin - puhumattakaan ystävistä tai sukulaisista.
Kunpa osaisin olla armollisempi itselleni. Olen yksi ihminen muiden joukossa. Niin kuin usein eläkeläispiirissä tai diakoniaruokailussa vakuutan seurakuntalaisille, voisin vakuuttaa itselleni:
"Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut.
Minä olen ihme, suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä."
Psalmi 139
Olen vakuuttanut, että jokainen meistä on yhtä arvokas ja Jumalan silmissä kaunis. Sellaisenaan. Tällaisenaan. Eräässä vanhainkodissa näytin jokaiselle muistisairaalle peiliä ja sanoin: "Tässä on aarre!" Lopuksi lauloin useaan kertaan lastenlaulua: "Kun Jumala sanallaan sinutkin loi, hän tarkoitti samalla näin: Sä arvokas oot, sä osaat ja voit, mä tällaisna rakastan sua." Lopulta muutama yhtyi hyräilemään säveltä. Samoin tein diakoniaruokailussa. Raavaan kadunmiehen silmäkulmaan valui kyynel. Sitä en unohda koskaan. Meistä jokainen on arvokas, aarre. Minäkin.
torstai 13. elokuuta 2015
Koulutielle
Saattelin tiistaina esikoiseni koulutielle. Miten mielettömän isolta asialta se tuntuukaan! Nyt on astuttu sellaiseen elämänvaiheeseen, joka vie pojan mennessään. Elämä muuttuu, tiedän sen.
Poikani on odotellut koulun alkamista jo pitkään. Uuden oppimisen ja tiedon jano on valtava. Tulevaisuuden haaveammattien kirjo on liikkunut koulun rehtorista aivokirurgiin. Tavoitteet ovat korkealla. Isojen tulevaisuuden haaveiden rinnalla on etsitty vastauksia pieniin ja suuriin kysymyksiin. Mitä tapahtuu, jos ihmisestä vuotaa kaikki veri? Mitähän väriä maailmassa on eniten? Ehkä vihreetä tai mustaa? Voitaisko jo mennä uimaan? Onko ihan pakko syödä kaikki? Mihin mä joudun sitten, jos sinä ja iskä kuolette? Tää paikka, missä me nyt ollaan, on yks osa koko maailmaa. Tuolla pilvien takana on äärettömyys. Kuka on hukannu tään lego-ukon toisen käden?
Koulun alkamisessa lasta on tuntunut jännittävän eniten se, ettei hän ehtinyt oppia täysin kellon aikoja. Mitähän opettaja siitä sanoo? Sitäkin lapsi mietti yhtenä iltana, että jos välitunnilla tulee muiden kanssa riitaa, pitää välit selvitellä itse. Eihän välituntivalvoja ehdi joka paikkaan ja opettajalle ei saa kannella. Ja että luistimet pitää osata sitoa yksin, opettaja ei pysty kaikkia auttamaan. Eskarin tätien evästykset ovat pureutuneet seitsemänvuotiaan mieleen, syvälle. Me aikuiset vaadimme pieniltä isoja asioita.
Ekaluokkalainen heräsi ensimmäisenä kouluaamuna jo kuudelta, eikä saanut enää unta. Olipahan hyvin aikaa nautiskella aamupalaa, tarkistaa vielä kertaalleen reppu ja valita sopivat vaatteet. Kampaus ojennukseen, lenkkarit jalkaan, reppu selkään ja menoksi.
Halusimme molemmat, mieheni ja minä, lähteä lasta saattelemaan. Kouluun ei onneksi ole pitkä matka ja reippaastihan se sujui kävellen. Koulun pihalla näkyi tuttuja kasvoja - kaverit! Ne samat pojat, jotka jo parin vuoden päiväkoti- ja eskariuralla on tulleet tutuiksi. Siinä seurassa unohtui kaikenlainen jännittäminen. Me äidit ja isät jäimme heti kakkosiksi, pojilla oli jo omat jutut mielessä.
Koulun kello soi! Poikien leikki loppui samantien ja yhtenä joukkona he suuntasivat kohti jo keväällä kouluun tutustuttaessa sovittua kokoontumispaikkaa. Siitä sitten oman opettajan johdolla jonossa luokkaan. Sinne se minun rakas lapseni menee! Sydän oli pakahtua, kurkussa tuntui olevan jotain kummallista ja niin se itku tuli...
Päivän mittaan kelasin mielessäni elämää taaksepäin. Omia kouluvuosia, opettajia, ilon ja kivun hetkiä. Mielessäni soi laulu: "Olen unessa useasti sinun kaduillas, koulutie..." Muistelin sitä reittiä, mikä Kotirannalta vei omaan kouluun, ensin Isolahteen, sitten Onkilahteen ja Kirkkopuistikolle. Koulutie tuli tutuksi kaikkine mutkineen ja kivikkoineen. Pyörällä ajaessa tiesi ja tunsi töyssypaikat ja ne mutkat, joihin piti hyvin jarruttaa. Tiesipä myös kiertää tiettyinä kellonaikoina vaaranpaikat.
Kunpa poikaseni koulutie olisi turvallinen! Kunpa oppimisen ilo ja tiedon jano pysyisivät ennallaan, ettei niitä kukaan tukahduta asenteillaan, sanoillaan tai teoillaan. Kunpa kaveripiiri pysyisi sopuisana ja terveenä, sellaisena, jossa olisi tilaa jokaiselle omana itsenään. Kunpa olisin osannut antaa hyvät eväät ja tunteen siitä, että minä pärjään, tulipa eteen mitä tahansa.
Poikani on odotellut koulun alkamista jo pitkään. Uuden oppimisen ja tiedon jano on valtava. Tulevaisuuden haaveammattien kirjo on liikkunut koulun rehtorista aivokirurgiin. Tavoitteet ovat korkealla. Isojen tulevaisuuden haaveiden rinnalla on etsitty vastauksia pieniin ja suuriin kysymyksiin. Mitä tapahtuu, jos ihmisestä vuotaa kaikki veri? Mitähän väriä maailmassa on eniten? Ehkä vihreetä tai mustaa? Voitaisko jo mennä uimaan? Onko ihan pakko syödä kaikki? Mihin mä joudun sitten, jos sinä ja iskä kuolette? Tää paikka, missä me nyt ollaan, on yks osa koko maailmaa. Tuolla pilvien takana on äärettömyys. Kuka on hukannu tään lego-ukon toisen käden?
Koulun alkamisessa lasta on tuntunut jännittävän eniten se, ettei hän ehtinyt oppia täysin kellon aikoja. Mitähän opettaja siitä sanoo? Sitäkin lapsi mietti yhtenä iltana, että jos välitunnilla tulee muiden kanssa riitaa, pitää välit selvitellä itse. Eihän välituntivalvoja ehdi joka paikkaan ja opettajalle ei saa kannella. Ja että luistimet pitää osata sitoa yksin, opettaja ei pysty kaikkia auttamaan. Eskarin tätien evästykset ovat pureutuneet seitsemänvuotiaan mieleen, syvälle. Me aikuiset vaadimme pieniltä isoja asioita.
Ekaluokkalainen heräsi ensimmäisenä kouluaamuna jo kuudelta, eikä saanut enää unta. Olipahan hyvin aikaa nautiskella aamupalaa, tarkistaa vielä kertaalleen reppu ja valita sopivat vaatteet. Kampaus ojennukseen, lenkkarit jalkaan, reppu selkään ja menoksi.
Halusimme molemmat, mieheni ja minä, lähteä lasta saattelemaan. Kouluun ei onneksi ole pitkä matka ja reippaastihan se sujui kävellen. Koulun pihalla näkyi tuttuja kasvoja - kaverit! Ne samat pojat, jotka jo parin vuoden päiväkoti- ja eskariuralla on tulleet tutuiksi. Siinä seurassa unohtui kaikenlainen jännittäminen. Me äidit ja isät jäimme heti kakkosiksi, pojilla oli jo omat jutut mielessä.
Koulun kello soi! Poikien leikki loppui samantien ja yhtenä joukkona he suuntasivat kohti jo keväällä kouluun tutustuttaessa sovittua kokoontumispaikkaa. Siitä sitten oman opettajan johdolla jonossa luokkaan. Sinne se minun rakas lapseni menee! Sydän oli pakahtua, kurkussa tuntui olevan jotain kummallista ja niin se itku tuli...
Päivän mittaan kelasin mielessäni elämää taaksepäin. Omia kouluvuosia, opettajia, ilon ja kivun hetkiä. Mielessäni soi laulu: "Olen unessa useasti sinun kaduillas, koulutie..." Muistelin sitä reittiä, mikä Kotirannalta vei omaan kouluun, ensin Isolahteen, sitten Onkilahteen ja Kirkkopuistikolle. Koulutie tuli tutuksi kaikkine mutkineen ja kivikkoineen. Pyörällä ajaessa tiesi ja tunsi töyssypaikat ja ne mutkat, joihin piti hyvin jarruttaa. Tiesipä myös kiertää tiettyinä kellonaikoina vaaranpaikat.
Kunpa poikaseni koulutie olisi turvallinen! Kunpa oppimisen ilo ja tiedon jano pysyisivät ennallaan, ettei niitä kukaan tukahduta asenteillaan, sanoillaan tai teoillaan. Kunpa kaveripiiri pysyisi sopuisana ja terveenä, sellaisena, jossa olisi tilaa jokaiselle omana itsenään. Kunpa olisin osannut antaa hyvät eväät ja tunteen siitä, että minä pärjään, tulipa eteen mitä tahansa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)