Koulutielle

Saattelin tiistaina esikoiseni koulutielle. Miten mielettömän isolta asialta se tuntuukaan! Nyt on astuttu sellaiseen elämänvaiheeseen, joka vie pojan mennessään. Elämä muuttuu, tiedän sen.

Poikani on odotellut koulun alkamista jo pitkään. Uuden oppimisen ja tiedon jano on valtava. Tulevaisuuden haaveammattien kirjo on liikkunut koulun rehtorista aivokirurgiin. Tavoitteet ovat korkealla. Isojen tulevaisuuden haaveiden rinnalla on etsitty vastauksia pieniin ja suuriin kysymyksiin. Mitä tapahtuu, jos ihmisestä vuotaa kaikki veri? Mitähän väriä maailmassa on eniten? Ehkä vihreetä tai mustaa? Voitaisko jo mennä uimaan? Onko ihan pakko syödä kaikki? Mihin mä joudun sitten, jos sinä ja iskä kuolette? Tää paikka, missä me nyt ollaan, on yks osa koko maailmaa. Tuolla pilvien takana on äärettömyys. Kuka on hukannu tään lego-ukon toisen käden?

Koulun alkamisessa lasta on tuntunut jännittävän eniten se, ettei hän ehtinyt oppia täysin kellon aikoja. Mitähän opettaja siitä sanoo? Sitäkin lapsi mietti yhtenä iltana, että jos välitunnilla tulee muiden kanssa riitaa, pitää välit selvitellä itse. Eihän välituntivalvoja ehdi joka paikkaan ja opettajalle ei saa kannella. Ja että luistimet pitää osata sitoa yksin, opettaja ei pysty kaikkia auttamaan. Eskarin tätien evästykset ovat pureutuneet seitsemänvuotiaan mieleen, syvälle. Me aikuiset vaadimme pieniltä isoja asioita.

Ekaluokkalainen heräsi ensimmäisenä kouluaamuna jo kuudelta, eikä saanut enää unta. Olipahan hyvin aikaa nautiskella aamupalaa, tarkistaa vielä kertaalleen reppu ja valita sopivat vaatteet. Kampaus ojennukseen, lenkkarit jalkaan, reppu selkään ja menoksi.

Halusimme molemmat, mieheni ja minä, lähteä lasta saattelemaan. Kouluun ei onneksi ole pitkä matka ja reippaastihan se sujui kävellen. Koulun pihalla näkyi tuttuja kasvoja - kaverit! Ne samat pojat, jotka jo parin vuoden päiväkoti- ja eskariuralla on tulleet tutuiksi. Siinä seurassa unohtui kaikenlainen jännittäminen. Me äidit ja isät jäimme heti kakkosiksi, pojilla oli jo omat jutut mielessä.

Koulun kello soi! Poikien leikki loppui samantien ja yhtenä joukkona he suuntasivat kohti jo keväällä kouluun tutustuttaessa sovittua kokoontumispaikkaa. Siitä sitten oman opettajan johdolla jonossa luokkaan. Sinne se minun rakas lapseni menee! Sydän oli pakahtua, kurkussa tuntui olevan jotain kummallista ja niin se itku tuli...

Päivän mittaan kelasin mielessäni elämää taaksepäin. Omia kouluvuosia, opettajia, ilon ja kivun hetkiä. Mielessäni soi laulu: "Olen unessa useasti sinun kaduillas, koulutie..." Muistelin sitä reittiä, mikä Kotirannalta vei omaan kouluun, ensin Isolahteen, sitten Onkilahteen ja Kirkkopuistikolle. Koulutie tuli tutuksi kaikkine mutkineen ja kivikkoineen. Pyörällä ajaessa tiesi ja tunsi töyssypaikat ja ne mutkat, joihin piti hyvin jarruttaa. Tiesipä myös kiertää tiettyinä kellonaikoina vaaranpaikat.

Kunpa poikaseni koulutie olisi turvallinen! Kunpa oppimisen ilo ja tiedon jano pysyisivät ennallaan, ettei niitä kukaan tukahduta asenteillaan, sanoillaan tai teoillaan. Kunpa kaveripiiri pysyisi sopuisana ja terveenä, sellaisena, jossa olisi tilaa jokaiselle omana itsenään. Kunpa olisin osannut antaa hyvät eväät ja tunteen siitä, että minä pärjään, tulipa eteen mitä tahansa.