Minkälainen ihminen olen? Jos katselen toimintaani itse tai jos katsoisi kaikkea lapseni, puolisoni, ystävieni, sisarusteni, vanhempieni, tuttavieni, työtovereideni vinkkelistä? Mitä ihmettä taas pohdiskelenkaan? Ja miksi?
Olen elämän murroskohdassa. Esikoiseni aloitti juuri koulun, siirryin lomalta takaisin työelämään ja, mikä suurinta, perheeseemme odotetaan toista lasta. Usein muutoksen edessä tulee tarkasteltua omaa toimintaa ennen ja nyt, samalla kun miettii, miten tästä eteenpäin. Siinä yksi selitys.
Toinen selitys löytyy muutamista virkkeistä, joita eilisen ja tämän päivän aikana olen kuullut. Työtoverini kommentoi: "Kuka tahansa, joka eläisi sinun kanssasi, olisi varmasti hyvinvoiva." Optikko kysyi: "Oletko lempeä ihminen?" Työn kautta tutuksi tullut henkilö lähetti tekstiviestin: "Sinussa on sitä hyvyyttä ja sisäistä kauneutta. Ihailen sitä niin kuin fani ihailee idoliaan." Mieheni kommentti eilisaamulta: "Olet niin sievä." Lapseni moitteet tälle aamulle: "Sulla on niin lapselliset vaatteet ja en tykkää yhtään, kun sä meikkaat." Muistan samalla hänen kommenttinsa viime viikolta: "Sä oot maailman paras äiti, mutta et kuitenkaan ihan superäiti."
Olen ankara itselleni. Minun on helpompi moittia itseäni kaikesta siitä, mikä on mennyt jotenkin pieleen kuin olla tyytyväinen ja kehua hyvin sujuneista arkiaskareista. Niinpä näen itseni usein kärttyisenä, tiukkapipoisena, tyytymättömänä äitinä ja vaimona. Riittämättömyyden ja tyytymättömyyden tunne tulee siitä, kun yritän yhdistää äitiyden ja puolisona olemisen työelämään ja luottamustoimiin - puhumattakaan ystävistä tai sukulaisista.
Kunpa osaisin olla armollisempi itselleni. Olen yksi ihminen muiden joukossa. Niin kuin usein eläkeläispiirissä tai diakoniaruokailussa vakuutan seurakuntalaisille, voisin vakuuttaa itselleni:
"Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut.
Minä olen ihme, suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä."
Psalmi 139
Olen vakuuttanut, että jokainen meistä on yhtä arvokas ja Jumalan silmissä kaunis. Sellaisenaan. Tällaisenaan. Eräässä vanhainkodissa näytin jokaiselle muistisairaalle peiliä ja sanoin: "Tässä on aarre!" Lopuksi lauloin useaan kertaan lastenlaulua: "Kun Jumala sanallaan sinutkin loi, hän tarkoitti samalla näin: Sä arvokas oot, sä osaat ja voit, mä tällaisna rakastan sua." Lopulta muutama yhtyi hyräilemään säveltä. Samoin tein diakoniaruokailussa. Raavaan kadunmiehen silmäkulmaan valui kyynel. Sitä en unohda koskaan. Meistä jokainen on arvokas, aarre. Minäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti