Älä pelkää, äläkä luovuta! Pystyt kyllä siihen!

Hulluista hulluin idea lähti kypsymään mielessäni viime kesänä. Minua pyydettiin soittamaan erääseen vihkitilaisuuteen Oulun tuomiokirkkoon. Häkellyin. ”Ei, siihen en pysty! En nyt, enkä ehkä enää koskaan.”

Olin neljäsluokkalainen, kun aloitin sellonsoittoharrastukseni. Pitkälle ensimmäisiin työvuosiini saakka harrastukseni oli aktiivista ja kävin eri kotipaikkakunnillani myös musiikkiopiston soittotunneilla. Sello oli minulle jossain vaiheessa paras ystäväni. Kukaan muu ei ymmärtänyt minua kuin soittimeni. Olivatpa tunteeni sitten riehakkaita kuin etelän lämmin kesäyö tai synkkiä kuin syyspimeässä myrskyävä meri, sain ne selloni kautta purettua.

Oma sello on ollut minulle tärkeä myös siksi, että olen hankkinut sen ensimmäisillä tienesteilläni. Siivosin nuorena tyttönä toimistoja, tehtaita, ravintoloita, pubeja, porraskäytäviä ja saunoja kaikki viikonloput ja loma-ajat, voidakseni kerran kuussa kiikuttaa sovitun summan soitinliikkeeseen Pitkäkadulle. Käsinkirjoitetut kuitit ovat edelleen tallessa.

Ensimmäisen lapseni synnyttyä 2008 rakas harrastukseni jäi lähes kokonaan. Selloni roikkui seinällä vuosikaudet. Kerran, pari vuodessa sitä soittelin, kun joku työtovereista pyysi soitinryhmiin mukaan tai tilaisuuksiin avustamaan. Aina, kun lupasin, esiintyminen hävetti. Soittimeni oli pölyinen, sen ääni tunkkainen, sormeni eivät lämmenneet eikä sieluni oikein auennut.

Aika kului. Joulukuussa 2017 sain pysäyttävän tiedon: minulla saattaa olla ms-tauti. Tammikuussa diagnoosi vahvistui. Olin vuosikaudet ollut ajoittain selittämättömän uupunut, kärsinyt tasapainohäiriöistä, huimauksesta, lihasten väsymisestä ja puutumisesta. Diagnoosin mukana kaikki epämääräisyys sai selityksen, mutta samalla iski voimakas pelko tulevaisuudesta. Miten ihmeessä selviän? Tässäkö kaikki olikin?

Alkujärkytyksen jälkeen olen pikkuhiljaa uskaltanut katsoa tulevaisuuteen avoimemmin. Olen opetellut ajattelemaan, että jokainen hetki on tärkeä. Haluan elää sen niin hyvin kuin osaan ja jaksan. Haluan olla olemassa juuri sellaisena kuin olen.

Mutta takaisin viime kesään. Soittaisinko vihkitilaisuudessa? Osaisinko? Kestäisivätkö käteni harjoittelua? Jaksaisinko? Uskaltaisinko? Entä jos lupaudun ja sitten yhtäkkiä sairauteni vie minut vielä huonompaan kuntoon? Kaikista epäilyistäni huolimatta päätin yrittää.

Laskin sellon seinältä roikkumasta syliini, puhaltelin paksun pölykerroksen pois, silittelin liinalla punaruskean puupinnan puhtaaksi ja virittelin löystyneet kielet tarkkaan vireeseen. Keräsin lapsuus- ja nuoruusvuosien nuottipinkasta helpoimmat ja yksinkertaisimmat kappaleet ja tekniikkaharjoitukset. Halusin aloittaa alusta.

Kului muutama viikko. Huomasin, miten hengitykseni alkoi taas kulkea musiikin tahtiin. Ilmoille kaikuvat sävelet ja soittimen kumina rintaani vasten hoitivat särkynyttä sieluani. Tajusin, että tätä minulla oli ollut valtava ikävä. Ja että haluan taas soittaa ja tuoda soittamalla iloa myös muille. Vastasin esiintymispyyntöön: ”Kyllä, tulen mielelläni.” Sitten laitoin sähköpostia Valtteri Tuomistolle. Lähtisitkö mukaan säestämään, kun minulla on tällainen idea? Kuulostaako aivan hullulta?

Valtteri innostui heti. Ja tässä sitä nyt ollaan!

Olet lämpimästi tervetullut kuuntelemaan
Musiikkia illan hämärtyessä
Vaasan Palosaaren kirkkoon 9.11. klo 18.

Olen särkynyt elämäni aikana monta kertaa. Jostain on kuitenkin aina löytynyt voimaa koota palaset uudelleen yhteen ja jatkaa eteen päin. Tiedän, että kaltaisiani on paljon. Omistan illan meille kaikille särkyneille.

En toivo, että tulet laskemaan virheitäni tai kritisoimaan soittotekniikkaani, koska on itsestään selvää, että virheitä tulee ja tekniikkani kaipaa kovastikin treenaamista. Olen amatööri ja harrastelija, en ammattilainen.

Toivon, että saat illan aikana voimaantua ja hoitua sävelten tahdissa. Toivon voivani rohkaista siihen, että joka päivä on uusi mahdollisuus. Sinäkin voit, kun vain uskallat yrittää!

Kutsun iltaan myös Sinua, joka et ehkä syystä tai toisesta halua tavallisesti osallistua konsertteihin. Ehkä koet, ettet kykene istumaan rauhassa paikallasi. Ehkä hengityksesi on äänekästä. Ehkä et ole varma, jaksatko istua alusta loppuun saakka. Ehkä häpeät sitä, etteivät vaatteesi ole tarpeeksi hienot.

Tähän tilaisuuteen voit tulla juuri omana itsenäsi!