Pimeydestä valoon

Lukossa. 
Jumissa. 
Laput silmillä. 
Verhot kiinni. 
Syvällä. 
Pimeässä.
Tukehtumaisillaan. 
Ei mitään toivoa. 
Huomista ei ole.

Kun ihminen tarpeeksi uupuu, voiko mikään kuvata tunnelmia paremmin kuin nämä sanat?  

Olen kulkenut pitkän matkan. Raahautunut. Juuri silloin, kun luonto alkoi antaa merkkejään kevään tulosta, aloin itse vajota syvemmälle ja pimeämpään. Siitä on vain muutama kuukausi, mutta ne tuntuvat mielessäni pitkiltä vuosilta.

Muistan, miten kipeää sattui, kun joku lohdutti: "Onhan sulla väsyttävä elämäntilanne, kun sulla on vielä pieni poika." tai "Ota rauhallisesti." tai "Teet vaan sen, mitä jaksat." tai "Älä stressaa." tai "Sä näytät kuitenki niin hyvältä."

"Hitto!" teki mieli huutaa, "Mikä sinä olet sanomaan? Mä en jaksa! En jaksa yhtään mitään enkä ketään. Etkä sinä tiedä elämästäni ja tästä uupumuksestani pätkääkään. Et voi nähdä, mitä sisälläni tunnen. Et voi tietää, miten kaiken koen. Auta mua, äläkä vaan puhu!" Mutta onneksi sain tilanteissa pidettyä suuni kiinni. En loukannut ketään, ehkä? Kun en niin tarkkaan muistakaan.

Sain kuitenkin mahdollisuuden lepoon. Sitä uupunut tarvitsee. Lepoa ja rauhaa. Suojelua kaikilta aikatauluilta ja kiireiltä ja maailman murheilta. Olkoot sotet ja kikyt, kaatukoot hallitukset ja talot, satakoot tai paistakoot, syntykööt tai kuolkoot - uupunut ei jaksa reagoida...

Olen laahustanut ja levännyt. Tehnyt vain sen, mitä on ollut tehtävä, sillä aikataululla, mihin voimat ovat riittäneet.

Pikkuhiljaa. Tässä tänään. Kiristänyt vanne pään ympäriltä on hävinnyt. Kuristava tunne kaulalla on hellittänyt. Toivoa on alkanut näkymään ja huomistakin olen uskaltanut ajatella.

Mielessäni on silti hyvin vahvasti vielä se pimeys, josta löysin tunnelireitin valoon päin. Yritän rohkaista itseäni joka hetki:

"Elämä on suuri lahja.

Tämä tosiasia avautuu parhaiten sille,

joka uskaltautuu elämään 

luottamuksen ja toivon varassa."

Ulla Kauhanen