Kuva: Pixabay
Ajatukseni kulkevat tänään vinhaa vauhtia ristiin rastiin. Viimeaikoina on tapahtunut paljon sellaista, joka on saanut mieleni maisemat vilisemään tuhatta ja sataa osoitteesta toiseen. En pysy perässä millään.
Haluaisin tietää mielettömästi lisää yhdestä jos toisesta asiasta. Haluaisin selittää monelle ihmiselle omaa toimintaani ja kuulla sitten heidän näkökantansa. Haluaisin istua alas muutaman minulle niin rakkaan ihmisen kanssa, yksi kerrallaan ja kysyä: "Mitä kuuluu? Missä mennään? Miten tähän on tultu?" Mielessäni risteilevät ajatukset ovat monet sellaisia, joista saisi mehukasta jutunjuurta kenen tahansa kanssa. Asioita voisi kunnolla riepotella ja repiä palasiksi, liimata uudelleen kiinni ja rikkoa taas. Pidätän itseäni. Eihän kaikki minulle edes kuulu!
Keskustelin hetki sitten puhelimitse erään ystäväni kanssa. Hän pohti asioita, mitä moni muukin meistä aika ajoin pohtii: "Millä sävyllä ja mitä kaikkea minusta puhutaan? Mikä on minun paikkani yhteisössä, johon kuulumme?" Pysähdyin tähän ja tunsin pakottavan tarpeen kirjoittaa.
Tiedän itse olleeni elämänvalintojeni vuoksi juorujen kohteena. Muut ovat yrittäneet järjestää elämääni ja tekemisiäni oikealle tolalle, kun heidän mielestään en ole toiminut oikein. Tekemisiäni on vatvottu kahvikupposten äärellä, mokilleni on naureskeltu, valintani tuomittu. Sen tiedostaminen on tuntunut pahalta, likaiselta. Se on opettanut ajattelemaan: "Puhukoot, mitä puhuvat. Pääasia on, että itse elän rehellisesti ja tiedän, mikä on totuus." Se on myös hillinnyt omaa intoani juoruta.
Ammattini vuoksi olen saanut opetella vaikenemisen taitoa. Diakonina minua sitoo ehdoton vaitiolovelvollisuus. Kohtaamaltani ihmiseltä on saatava kirjallinen lupa, jos jostain syystä joudun viemään hänen asiaansa kollegoilleni tai muille tarvittaville ulkopuolisille. Niinpä töissä vaikeneminen tuntuu ihan itsestään selvältä. Kun en voi puhua, en puhu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti