Minä olen sairastunut vakavasti, pysyvästi. Sairauteni on sellainen, että minua on kehotettu opettelemaan epävarmuuden sietämistä, koska sitä on oleva loppuelämäni. Kyselen mielessäni vähän väliä: Miksi? Miten selviän tästä eteenpäin? Miten lapsille käy, kasvaako heistä tasapainoisia kansalaisia sairaan äidin hoidossa? Pärjäänkö taloudellisesti, jos joudun jäämään työelämästä pois? Ja syvällä sisimmässäni huudan, sydäntäni ruttuun rutistaen: Armoa!
Olen aiemmin ajatellut, että elämäni paras sijoitus on se, kun pidän hyvää huolta kunnostani. Kun ulkoilen ja liikun säännöllisesti ja syön terveellisesti, pysyn hyvässä vireessä. Kun kunto on hyvä, jaksan perheen eri vaiheissa, työelämän paineissa ja olen vielä eläkkeellekin jäädessäni yhtä rautainen nainen kuin oma äitini tänään. Hän on yli seitsemänkymmenen ja edelleen reippaampi ja nuorekkaampi kuin moni nuorempikaan. Mutta. Viimeistään nyt olen oppinut, etten voi itse mitään silloin, kun Jumala on päättänyt toisin. Kuntoilemiseni ei auttanut. Pyrkimiseni parempaan elämään ei auttanut. Sairastuin.
Pyydän
armoa. Auta minua, Jumala! Edes sen verran, etten suistu liian nopeasti alas!
Edes vielä muutaman vuoden, että jaksan poikieni kanssa!
Viime vuosi
oli kirkossa reformaation juhlavuosi. 500 vuotta sitten Luther julkaisi 95 teesiä
anekaupan väärinkäytöksiä vastaan. Juhlavuoden otsikko oli Armoa2017! Koko
juhlavuosi hienoine otsikoineen meni minulta ohi. Olin sopivasti hoitovapaalla
ja kirkontyön kiireistä pois. Sitä enemmän olen huutanut tuota armoa nyt. Siitä
nämä ajatukset kumpuavat.
Olen
opetellut luottamaan, että Jumala on aina valmiina rakastamaan minuakin, juuri
tällaisenani, heikoimmallakin hetkellä. Jumalan armo ei tee minusta virheetöntä
eikä tarkoita sitä, että saan heittäytyä vastuuttomasti sen varaan lillumaan. Mutta
saan luottaa, että sen armon varassa jaksan vaikeimmankin päivän eteen tuomat
haasteet. Armon varassa uskallan enemmän kuin luulinkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti