Miten päädyin tähän laskelmaan? Sekä puolisoni tapaaminen että sairastumiseni ovat molemmat muuttaneet täysin aiempaa tapaani elää ja ajatella elämästä. Olen kuullut sanottavan, ettei ihminen muutu pohjimmiltaan, vaikka elämässä tapahtuisi mitä. Omien kokemusteni myötä olen vahvasti sitä mieltä, että kyllä ihminen voi muuttua. Sama kroppa pysyy, mutta maailmankuvan mullistuessa, jotain persoonallisuudessa ja elämisen tavoissa muuttuu. Sille ei voi mitään.
Miksi sille pitäisikään voida mitään? Miksi ihminen ei saisi muuttua? Miksi pitäisi sivakoida samaa vanhaa latua niin kuin on aina sivakoinut, jos elämäntilanne on aivan toisenlainen kuin matkan alussa?
Iso muutos elämässä voi ajaa mielen kriisiin. Niin minulle ainakin on käynyt. Kun opettelin elämään mieheni kanssa ja kun perheeseemme syntyi ensimmäinen lapsi, olin kriisissä. Olin aivan hukassa! Missä entinen minäni? Kuka minä olen? Miten pärjään tässä uudessa elämässäni? Oli opeteltava elämään jotenkin muuten kuin siihen asti. Entistä latua pitkin tuntui vain suistuvan syvemmälle jonnekin, missä näkyi vain pimeää. Oli uskallettava tunnustaa, että latu oli vaihtunut eikä entiseen ollut paluuta. Suuntamerkki oli varmaankin ollut jossain kohtaa ja samassa rytäkässä oli laji vaihtunut, en vain ollut huomannut. Mieli ei ollut pysynyt perässä. Se piti saada samalle viivalle, että pystyi jatkamaan.
Muistan erään aamun, kun työporukan kanssa kahvipöydän äärellä istuessamme totesin rakkaalle työtoverilleni: "En jaksa nostaa tätä kahvikuppia suulle", niin raskaalta se tuntui. Lopulta raahauduin viimeisillä voimillani työterveyteen. Vastassa oli viisas lääkäri, joka komensi pitämään paussin. Muistan, miten sen kahden viikon aikana kävelin joka ikinen päivä saman puolentoistatunnin reitin. Askel askeleelta pohdin entistä elämääni ja tallustelin uutta kohti. Muistan, miten kävin pitkiä yksinpuheluita eri ihmisten kanssa. Haistelin tuoretta ulkoilmaa, hengitin kroppaani uutta elämää samalla kun hyvästelin vanhaa. Lopulta aluksi niin raskaat askeleet tuntuivat kevyiltä. Olin valmis jatkamaan. Muistan senkin, että ajan myötä otin tuolla samalla reitillä sivulaukka-askeleita, niin hyvältä tuntui. Täällä minä, uusi elämäni, eikä minua pysäytä enää mikään!
Mutta nyt, vuosien päästä, askel on taas hidastunut. Välillä jalat ovat tuntuneet raskailta, kuin kengissä olisi painot pohjissa. Olen raahautunut kerta toisensa jälkeen terveyskeskukseen ja työterveyteen. Minut on viety taksilla päivystykseen, kun jalat eivät ole kantaneet. Välillä olen kävellyt, mutta tasapainottanut huimauksen tunnetta pitämällä kohdalle sattuneesta pylväästä tai seinästä kiinni. Toisina päivinä jalka on ollut kevytkin. Minua on tutkittu perusteellisesti ja sen perusteella olen saanut diagnoosini. Loppu elämäksi.
Kriisin paikka. "Höpsistä! Ei sentään. Kyllä minä tästä selviän. Tulee, mitä tulee, näillä mennään! Mitäpä tuosta? Ei sen tarvitse muuttaa mitään. Jatkan elämääni, kuten ennenkin. Jos sairaudessa tulee pahenemisjakso, otetaan sitten vähän hitaammin. Eihän tätä pysty edes kenellekään selittämään, ei kukaan ymmärrä, jos nyt yhtäkkiä väsähdän... Ainahan olen jaksanut. Eikä mulla ole edes rankka työ, niin kuin joillakin..." Ja niin edelleen ja niin edelleen.
Jaksoin töissä, ihan hyvin, kait. Mutta kotiin laahusti rättipoikkiväsynyt äiti ja puoliso. Hyvä, että jaksoin kengät riisua - pahimpina päivinä en sitäkään, vaan lampsin suoraan olohuoneeseen lumisilla kengilläni ja rojahdin nojatuoliin, takkikin vielä päällä! Minä, joka joskus pesin hampaitani neuroottisesti useita kertoja päivässä olen ollut välillä niin väsynyt, että olen nukahtanut yöunille likaisin hampain! Puolisoni, joka yhteisten vuosiemme aikana on ehkä kahdesti valmistanut meille ruuan, on pakon sanelemana alkanut kokkailemaan! Minä, joka ennen vähintään kerran kuussa, mieluiten joka lauantai, olen tuulettanut petivaatteet ulkona, en ole tehnyt sitä ainakaan puoleen vuoteen!
Aivan uskomattomia asioita täällä on alkanut tapahtua... Minun mittapuullani. Missä entinen minäni? Kuka minä olen? Miten pärjään tässä uudessa elämässäni? Mihin oikein olen menossa? Suistunko nyt sinne pimeään?
Niin oli pakko raahautua (taas!) sinne työterveyteen, vaikka hävetti ihan hirveästi. Minun piti pärjätä. Minun piti handlata tämäkin tilanne.
Vastassa oli viisas lääkäri. Hän tiesi, mitä tarvitsen. Sen paussin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti