Kolmella kysymyksellä uuteen vuoteen

Mitäköhän tuleva tuo? Mikä on arvokkainta? Onko kukin onnellinen?

Näillä kysymyksillä saattelin itseni vuosi sitten loihtimaan uudelle vuodelle unelmakarttaa. Olin oppinut, että tuolla lapsellisella askartelulla on merkitystä ja nyt jos koskaan halusin unelmoida ja haaveilla toiveeni täyttyviksi. Leikkelin innoissani lehdistä ja mainoksista kirjaimia, sanoja ja sopivia sutkautuksia, kaivelin kätköistäni kuvia ja tarroja. Oi, miten mahtavaa ikiomien unelmien kartan suunnittelu ja tekeminen olikaan. Jo kulunut vuosi oli ollut elämäni ihaninta aikaa. Nyt olisi tulossa kaikkien aikojen Vuosi! Mikään ei olisi mahdotonta.

Muistan, miten pilke silmäkulmassa lisäsin unelmieni sekaan: "M. Nykäsen sanoin: Elämä on ihmisen parasta aikaa! Varaudu siihen, että se on myös aina yhtä yllättävää! Koskaan ei voi tietää..." Ja perään liimasin emojin, jossa hymynaamalla on kädet silmien edessä.

Loppuun keräilin kokoamastani materiaalista: "Kun vuoden päästä kysyn: Mitä olet oppinut? Toivottavasti voin vastata: Elän ja nyt on kaikki kohdallaan!"

Olisinpa tiennyt!

Oli monta unelmaa ja aikomusta. Niiden täyttymisen sijaan vuoden antimet olivatkin juuri sitä, minkä olin ihan vitsillä lisännyt - yhtä yllätystä! Arki kilpistyi kolmeen alun kysymykseen. Ihmettelin, mitäköhän tuleva vielä tuo. Kertasin ja muistutin itseäni moneen kertaan siitä, mikä on arvokkainta. Varmistelin, että onhan kukin perheeni jäsen kaiken keskellä kuitenkin onnellinen.

Jo alkuvuodesta se iski. Valtava uupumus. Arki ei ollut sen kuormittavampaa kuin aiemminkaan, päin vastoin. Silti mikään määrä unta ei tuntunut vievän väsymystä pois. Ulkoilu ja liikkuminen eivät tuoneet endorfiineja vaan lisää uupumuksen tunnetta ja kipuja ja kolotuksia eri puolille kroppaa. Kokeilin yhtä ja toista, minkä tutkimusten mukaan pitäisi lisätä energiaa. Ei auttanut.

Täytin kesällä neljäkymmentä. "Vanhuus! Sitähän tämä on", ajattelin. Kun en muutakaan keksinyt. Kävin lääkärin ja fysioterapeutin puheilla. Sain erilaisia ohjeita, miten pääsisin kivuista eroon. Hetkeksi aina pääsinkin, mutta nurkan takana odotti uusi kiputila. Ja se voimattomuus. Tunsin itseni laiskaksi, vätykseksi, saamattomaksi, onnettomaksi, kiittämättömäksi.

Elokuussa palasin töihin. Olin siitä innoissani, mutta samalla pelkäsin valtavasti. Miten selviän, kun olen niin poikki, kaikista niistä haasteista, joita uudenlainen arki tuo? Olin rahjus verrattuna siihen, missä kunnossa jäin viimeisilläni raskaana pari vuotta aiemmin äitiysvapaalle. Esimiehelleni päivittelin, miten olin saanutkin itseni hoitovapailla niin surkeaan kuntoon.

Syksyn aikana edelleen terveyteni eri vaiheiden vuoksi olen joutunut käymään tutkimuksissa. Eilen sain postitse kirjeen, jossa lukee neurologin arvio: "Varsin vahva MS-tautiepäily." Vaikka olin jo vuosia sitten samaa alkanut arvella ja joulukuun alussa neurologin tavattuani sen kuullut, silti sen lukeminen pysäytti.

Miksi juuri minulla? Miksi juuri nyt? Miten tästä selvitään?

Mutta - vasta vahva epäily, ei diagnoosi. Toivoa on. Ja jos se on MS, ymmärrän itseäni - kipuineni, tuntemuksineni ja kolotuksinenikin aiempaa paremmin.

Tutkimukset jatkuvat uuden vuoden alkaessa. Tarvittaessa hoidot ja lääkitys alkavat.

Huomenna, vanhan vuoden pian väistyessä, astun uuteen viime vuotista rauhallisemmin mielin. Elän edelleen ja kaikesta huolimatta niin moni asia on kohdallaan. Unelmoin tavallisesta, arkisten asioiden täyttämästä arjesta rakkaitteni lähellä. Se riittää minulle.