Näin sydämeeni joulun tein

"Voisitko sä auttaa mua vielä yhdessä asiassa? Leikkaisitko mun varpaankynnet?" Hätkähdin. Koskaan aiemmin, kukaan ei ollut pyytänyt minulta vastaavaa. "Joo, kyllähän mä voin leikata." Mies käveli keppinsä kanssa sänkyä kohti ja heittäytyi siihen selälleen. Varpaat heiluivat paljaina, sukat oli riisuttu jo etukäteen. Tartuin leikkuriin ja toisella kädellä pikkuvarpaaseen. Nips, naps... "Sullahan on niin siistit ja hyvät varpaat."


Toimistolle palattuani puhelin soi. "Etkö sä tois mulle vielä sitä ruokakassia?" Katsoin kalenteria. Viisi tämän päivän kohtaamisista oli jo takana, kaksi edessä. Samalla reissullahan voisin tämänkin hoitaa. "Kyllä mä voin tuoda. Sopiiko pian yhdentoista jälkeen?"


Jouluruuasta raskaat kassit molemmissa käsissäni lähdin siitä liukastelemaan jäisille jalkakäytäville. Matkalla mietin, miksi ihmeessä teen tätä hommaa. Hartiat ja kädet puutuneina, otsa hiessä kannan sapuskaa köyhille. Voisihan sitä muutakin oman leipänsä eteen tehdä. Mutta se kutsumus... Voi Luoja, minkä homman minulle lykkäsit!


Soitin ovikelloa. Toinen jalka amputoituna, pyörätuolissa, oven avannut mies on täysin meidän terveiden auttajien armoilla. Kannoin ruokakassin keittiöön. "Tykkäisitkö, jos laulaisin sulle jonkun joululaulun?" "Laula vaan, ihan minkä itte haluat. Ei mulle oo niin väliä." Mies naputti kaukosäätimellä telkkarin ääniä pienemmälle.


Toisen oven takana vastassa oli mies keppien kanssa. Muistin yhtäkkiä, miten vuosia sitten hän joskus konttasi ovelle, kun tulin. Tänään hän pysyi paremmin pystyssä. "Älä laula, jatka vaan matkaa. Mulle riittää tää ruoka. Kiitos, kiitos tosi paljon." Mies liikuttuu joka kerta, kun hän saa apua. Vuosikaudet hän on maksanut ulosottoon poikansa velkoja, joita aikoinaan takasi. Viimeinen erä on tammikuussa. "Se on paras joululahja mulle nyt. Se velka on sitte maksettu! Enkä mä oo vieläkään puhunu pojalle siitä yhtään mitään. Ei se tiedä, että mä sen velkoja oon näin kauan maksanu." Isä.


Liukastelin vielä yksi ajatus mielessäni eteenpäin: "Eila-mummolle haluaisin toivottaa hyvät joulut. En ole saanut häntä puhelimitse kiinni. Onkohan hän kotona?" Hissillä ylimpään kerrokseen. Rappukäytävässä törmäsin kerrosnaapuriin. "Eilalla on tänään synttärit." "Ahaa! No siks hän ei oo vastannut. Läheiset on varmaan hakeneet hänet juhlimaan." "Ei ole. Soita vielä sitä ovikelloa." Pian ovi avautui. Eila avasi oven leivänmurut suun ympärillä. Hän ei ollut kuullut puhelimen ääntä. Eikä muistanut, kuka olen. Ei se haittaa. Lauloin onnittelulaulun, annoin joululehden. Sovittiin päivä, jolloin tulen taas käymään. Ehkä hän muistaa. Tai sitten ei.


Olen tänä jouluna joutunut kaivelemaan joulumieltä syvältä. Kotona on siivoiltu pikkuhiljaa, laitettu jouluvaloja ja jo kuusikin, kuunneltu joulumusiikkia ja syöty riisipuuroa, mutta se varsinainen, iloa kupliva joulukutina on silti pysynyt piilossa. Se on jotain sellaista, joka ei väkisin puristamalla synny.


Tänään, kaiken keskellä tunsin, että jotain sydämessäni liikahti. Laulaessani tapaamilleni ihmisille, siinä se tapahtui.

"Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen."

Jouluilo, sinäkö se siellä? Voi, tervetuloa!