Minun Suomeni

Minun Suomeni on maa, jossa toista ihmistä arvostetaan. Maa, jossa vanhempi huolehtii nuoremmastaan, nuorempi vanhemmastaan. Maa, jossa naapurit tuntevat toisensa, vastaantulijalle hymyillään ja metsän lenkkipolulla tuntemattomallekin sanotaan moi. Maa, jossa jokaiselle on tilaa, jossa kukin saa olla sellainen kuin on. Maa, jossa lapset saavat olla lapsia ja aikuiset tuntevat velvollisuutensa. Maa, jossa kukaan ei tahdo toiselle pahaa, jossa kenenkään ei tarvitse pelätä toista. Maa, jossa erilaisuus on rikkaus, ei uhka.

Onko tällaista maata olemassakaan? Ei. Mutta onneksi ainakin hetkittäin voin piipahtaa illuusiossani.
Sain muutama viikko sitten kutsun: "Tulisitko säestämään juhlaamme pari laulua?" Katsoin kalenteriani. Näytti sopivan väljältä vuoden kiireisimmistä työviikoista huolimatta ja lupauduin. Nyt ymmärrän, miksi. Pääsin hetkeksi illuusiooni, minun Suomeeni!

En koskaan aiemmin ole ollut yhtä riemukkaassa itsenäisyyspäiväjuhlassa. Jokainen sai olla juuri sellainen kuin on. Kukaan ei tuntunut kyräilevän toistaan. Vaikka aikataulu ja esitysten tekniikka ei ollut aivan kohdillaan, yksikään läsnäolijoista ei hermostunut. Tunnelma teki sen, että unohdin hetkeksi olevani täysi amatööri pianonsoittajana ja sävelet tuntuivat kiirivän juhlasalin kattoa kohti taitavampien sormien kautta.

Juhlan jälkeen kävelin kaupungin halki vielä kotikäynnille. Kodin portaalla, pikkupakkasessa istui enkelipatsas. Ovi avautui ja astuin asukkaan perässä tupakansavun täyttämään kotiin... 

Kun sitten omassa kodissani nostin syliini pian parivuotiaan kuopuksemme, kiitin mielessäni.

Kodista, perheestä, isänmaasta.

Minun Suomestani.